Tämä uusi koti (periaatteessa Miehen koti, mutta kuitenkin yhteinen) on niin ihana. Vaikka vielä lauantaina täällä oli ihan hurja kaaos ja pahvilaatikoita joka paikassa, silti tuntui siltä, että tämä on nyt Koti. Kirahvit ovat päässeet paikalleen kirjahyllyn päälle, muutama on vielä soluasunnossa mutta eivätköhän nekin tänne pian muuta. Laskin, että niitä on jo yli kymmenen, varmaan kohta 15!
Pääsin lauantaina töistä 12.30 ja kurvasimme sohvaostoksille. Aikaa ei ollut paljon, sillä liikkeet menivät kiinni jo kolmelta tai neljältä. Askossa kierreltyämme näimme yhden ihan kivan (muttei täydellinen), sohvan jonka hintalapussa luki 835 euroa. Liikaa siis meidän budjetillemme, kun tavoite oli 700 euroa ja ehdoton yläraja 800. Meillä oli kuitenkin muutossa saatu -25% alennuskuponki, jolloin tuolle "ihan kivalle" olisi jäänyt hintaa alle 630 euroa. Mietimme kuitenkin, että niin kiva se ei ole, että ehkä lähdetään Sotkaan, kun kukaan ei tullut meitä edes palvelemaan. Juuri kun olimme lähdössä pois, myyjä tuli kysymään että tarvitsemmeko apua, ja mietin hetken että sanonko että "ei, me katellaan vaan" vai sanonko että sohvaa ollaan etsimässä. Sanoin kuitenkin, että tuota sohvaa ihailtiin ja myyjä sanoikin että siitä on tosi hyvä tarjous, että se maksaa 499 euroa! Askossa oli synttäripäivät menossa, ja ilmeisesti menossa tuollaisia tarjouksia, mitä ei missään lue, vaan tulee ilmi vasta myyjältä kysyttäessä. Tuo hinnanpudotus pisti miettimään, sillä kauppa oli enää puoli tuntia auki, ja emme olisi ehkä enää ehtineet takaisin, jos olisimme lähteneet käymään vielä Sotkassa. Teimme siis pikaratkaisun, että tämä sohva ostetaan, koska täytti kriteerit ja hinta oli ihan uskomattoman halpa alkuperäiseen verrattuna! Torstaina tulee siis uusi tummanharmaa divaanisohva kotiinkuljetettuna puhdistusaineen kera, jipii!
Ihan kiva, koska telkkaria on aika tympeä katsoa keittiön puutuoleilta...
Koska sohvakaupat menivät noin sutjakasti, lähdimme kuitenkin vielä sinne Sotkaan (se oli neljään asti auki). Siellä ei tuntunut olevan oikein mitään kivaa, tai ainakaan sellaista mitä olisimme tarvinneet. Yksi arkkupöytä minua houkutti, mutta se ei kuitenkaan ollut ihan sellainen mitä halusimme, niin päätimme lähteä pois. Lähtiessämme myyjä kysyi että löytyikö mitään, ja totesin että ei oikein, että kämpän koko rajoittaa aika paljon ostoksia. Myyjä siihen totesi, että kannattaa aina kysyä,että huonekaluista voi olla eri koko- ja värivaihtoehtoja, kun kaikkea ei voi laittaa esille. Päätin sitten kuitenkin kysyä yhdestä toisesta arkkupöydästä, saisiko sitä valkoisena. Ei saanut, mutta sitten siellä oli vielä kolmaskin arkkupöytä, jota en ollut huomannut, jonka saisi kuultovalkoisena. Se oli neliön muotoinen, molemmilta puolilta aukeava arkkupöytä mustilla vetimillä ja kulmaraudoilla, ja oikeasti tosi kivan näköinen. Mietimme ja pohdimme, sillä hintaa jäi kuitenkin 160 euroa (lähtöhinta 250) eikä alunperin ollut tarkoitus sohvapöytää ostaa.
Muuttoa varten purkaessani meidän entistä, Ikean halpaa sohvapöytää sain siitä vahingossa, mitenkään kovasti vääntämättä kulmaraudan poikki. Sitä miettiessämme totesimme, että sama kai on ostaa uusi kunnollinen pöytä, kun se entinen kerta meinaa hajota kasaan ja olen monta vuotta arkkupöydästä haaveillut. Arkkupöytä lähti siis mukaan, ja nyt olen siitä kyllä niin onnellinen, että olisi jäänyt harmittamaan, jos ei oltaisi sitä ostettu!
Pitää varmaan yrittää tänne blogiinkin ottaa tästä meidän kodista kuvia, kunhan joskus kaikki tavarat ovat paikoillaan :) Vielä olisi ostoslistalla ainakin pyykkikori ja Kastehelmi-tuikkukipot sekä koristetyynyt uudelle sohvalle.
maanantai 2. syyskuuta 2013
torstai 29. elokuuta 2013
Terkkari ei olekaan vain terkkari
Pitkästä aikaa päivitystä, tällä kertaa ammattiylpeydestä. Ennen kuin olin hakemassa korkeakouluun, en pahemmin arvostanut sairaanhoitajia enkä terveydenhoitajia. Varsinkin terkkareista oli sellainen mielikuva, että hittoakos nuo tuolla koulussakaan oikeasti tekevät, muuta kuin istuvat päivät pitkät ja antavat buranaa jos tarve vaatii. Kylläpä olin väärässä, enkä silloin edes tiennyt, että terkkarit ovat myös sairaanhoitajia.
Vielä kouluun haettuani ajattelin,että ikinä en aio jäädä terkkariksi enkä varsinkaan sairaanhoitajaksi, että minun tähtäimeni on pikkuisen korkeammalla kuin lähiön neuvolassa. Olin taas väärässä, mutta en ihan yhtä paljon.
Nyt kun olen opiskellut reilun puolen vuoden ajan, on ajatusmaailma muuttunut. Kun joku kertoo tehneensä sairaanhoitajana töitä monta kymmentä vuotta ja vaikka minkälaisissa paikoissa, olen ihan että vau, onpa sinulla hieno ura. Siitä kyllä edelleen olen samaa mieltä, että en aio jättää kouluttautumistani vain terveydenhoitajan tutkintoon, mutta se ei johdu siitä, että terkkarin ammatissa olisi jotain vikaa, tai että en voisi siinä työssä viihtyä.
Haluaisin kuitenkin ehkä olla tekemässä projekteja ihmisten terveyden edistämiseksi, tai vaikkapa vaihtoehtoisesti olla kouluttamassa Suomeen entistä parempia hoitajia tulevaisuudessa, omalla työpanoksellani. Jo nyt tiedän monta asiaa mitä tekisin toisin - ja mitä tekisin samoin - kun mitä minä olen koulussa kokenut ja saanut kuulla.
Suomen terveydenhoitajaliitosta koululla vieraillut puhuja sai minut entistä paremmin ymmärtämään, kuinka hurjan laaja-alainen osaaminen ja tietämys terveydenhoitajilla on, ja missä kaikkialla oikeasti voi olla töissä pelkillä terveydenhoitajan papereilla,vaikkei yliopistoa tai ylempää ammattikorkeakoulua olisi käynytkään.
Samassa tilaisuudessa vahvistui entisestään olo, että en ole väärällä alalla, vaikken vielä ole ihan varma, mitä tulevaisuudessa työkseni tulenkaan tekemään. Ja se jos mikä tuntui helpottavalta. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä,että opiskelemalla koulussa, josta en ole "ihan varma", vien joltain motivoituneemmalta toiselta mahdollisuuden opiskella. Eikä tarvitse miettiä että "aikaa on mennyt näin paljon, haut alkaa ihan kohta, en tiedä mihin kouluun hakisin vai haenko minnekään".
Nyt on ihan toisenlainen motivaatio opiskella, vaikka nämä sairaanhoitajavaiheen opinnot eivät mitään suosikkijuttuja olekaan. Maali häämöttää siellä jossakin :)
Vielä kouluun haettuani ajattelin,että ikinä en aio jäädä terkkariksi enkä varsinkaan sairaanhoitajaksi, että minun tähtäimeni on pikkuisen korkeammalla kuin lähiön neuvolassa. Olin taas väärässä, mutta en ihan yhtä paljon.
Nyt kun olen opiskellut reilun puolen vuoden ajan, on ajatusmaailma muuttunut. Kun joku kertoo tehneensä sairaanhoitajana töitä monta kymmentä vuotta ja vaikka minkälaisissa paikoissa, olen ihan että vau, onpa sinulla hieno ura. Siitä kyllä edelleen olen samaa mieltä, että en aio jättää kouluttautumistani vain terveydenhoitajan tutkintoon, mutta se ei johdu siitä, että terkkarin ammatissa olisi jotain vikaa, tai että en voisi siinä työssä viihtyä.
Haluaisin kuitenkin ehkä olla tekemässä projekteja ihmisten terveyden edistämiseksi, tai vaikkapa vaihtoehtoisesti olla kouluttamassa Suomeen entistä parempia hoitajia tulevaisuudessa, omalla työpanoksellani. Jo nyt tiedän monta asiaa mitä tekisin toisin - ja mitä tekisin samoin - kun mitä minä olen koulussa kokenut ja saanut kuulla.
Suomen terveydenhoitajaliitosta koululla vieraillut puhuja sai minut entistä paremmin ymmärtämään, kuinka hurjan laaja-alainen osaaminen ja tietämys terveydenhoitajilla on, ja missä kaikkialla oikeasti voi olla töissä pelkillä terveydenhoitajan papereilla,vaikkei yliopistoa tai ylempää ammattikorkeakoulua olisi käynytkään.
Samassa tilaisuudessa vahvistui entisestään olo, että en ole väärällä alalla, vaikken vielä ole ihan varma, mitä tulevaisuudessa työkseni tulenkaan tekemään. Ja se jos mikä tuntui helpottavalta. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä,että opiskelemalla koulussa, josta en ole "ihan varma", vien joltain motivoituneemmalta toiselta mahdollisuuden opiskella. Eikä tarvitse miettiä että "aikaa on mennyt näin paljon, haut alkaa ihan kohta, en tiedä mihin kouluun hakisin vai haenko minnekään".
Nyt on ihan toisenlainen motivaatio opiskella, vaikka nämä sairaanhoitajavaiheen opinnot eivät mitään suosikkijuttuja olekaan. Maali häämöttää siellä jossakin :)
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Loppumista ja uuden alkua
Kesä, tai ainakin kesätyöt ovat kohta ohi, ensi viikko on viimeinen työviikko. Hurjan nopeasti on aika mennyt, ja paljon olen uutta oppinut kesän aikana! On jo ikäväkin ihanaia luokkatovereita ja niinkin myöhäisiä aamuja kuin kahdeksan luentoja. (Töissä kun aamuvuoro alkaa 6.30)
Syksyllä alkaakin uudet kuviot, kun mies muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä. Välillä on haikea fiilis, mutta ehkä pieni opiskelijaelämä ei tee pahaa minullekaan. Miehen työpaikan läheltä saatiin ihana iso (meidän mielestä iso eli 51,5 nelilötä) asunto ja minulle solu tyttökämpästä :) Ihana päästä laittamaan uusia koteja!
Nyt on ensimmäinen vapaa viikonloppu kuukauteen ja tulin moikkaamaan parasta ystävääni T:tä - ihana nähdä pitkästä aikaa! Eilen ajelin 250 km ilman taukoja, illalla kiertelimme kaupungilla, söimme kiinalaista ruokaa ja ylihintaista pehmistä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli suorastaan lomafiilis, vaikken minä tiedä mitä se semmoinen loma on. Tuo ainoa vapaa viikkokin kun taitaa mennä sen avoimen yliopiston kurssin kanssa...
Tosiaan, ensimmäinen vapaa viikonloppu pitkään aikaan ja heräsin puoli kuuden aikaan kun T meni kuuteen töihin. Ihanaa kerrankin vain istua aamulla rauhassa, juoda kahvia, käydä suihkussa ja lukea blogeja tietäen, että ei ole mikään pakko ehtiä minnekään.
Välillä vain ymmärtää, että on onnellinen näin, vaikkei elämä täydellistä olekaan.
Syksyllä alkaakin uudet kuviot, kun mies muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä. Välillä on haikea fiilis, mutta ehkä pieni opiskelijaelämä ei tee pahaa minullekaan. Miehen työpaikan läheltä saatiin ihana iso (meidän mielestä iso eli 51,5 nelilötä) asunto ja minulle solu tyttökämpästä :) Ihana päästä laittamaan uusia koteja!
Nyt on ensimmäinen vapaa viikonloppu kuukauteen ja tulin moikkaamaan parasta ystävääni T:tä - ihana nähdä pitkästä aikaa! Eilen ajelin 250 km ilman taukoja, illalla kiertelimme kaupungilla, söimme kiinalaista ruokaa ja ylihintaista pehmistä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli suorastaan lomafiilis, vaikken minä tiedä mitä se semmoinen loma on. Tuo ainoa vapaa viikkokin kun taitaa mennä sen avoimen yliopiston kurssin kanssa...
Tosiaan, ensimmäinen vapaa viikonloppu pitkään aikaan ja heräsin puoli kuuden aikaan kun T meni kuuteen töihin. Ihanaa kerrankin vain istua aamulla rauhassa, juoda kahvia, käydä suihkussa ja lukea blogeja tietäen, että ei ole mikään pakko ehtiä minnekään.
Välillä vain ymmärtää, että on onnellinen näin, vaikkei elämä täydellistä olekaan.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Kesä katoaa käsistä
Juhannus tuli, oli ja meni. Hyvää ruokaa ja parempi sauna anopin veljen mökillä! Lauantai ja sunnuntai töissä - tuplapalkalla, kelpaa kyllä !
Tässä kuussa minulla on ollut ruhtinaallisesti kahden päivän vapaita, mutta enimmäkseen eri aikaan Miehen kanssa, joten ei niitä ole hirveästi osannut hyödyntää, kun en yksin täällä osaa mennä mihinkään tai tehdä mitään ihmeellistä.
Sen verran kuitenkin olen vapailla saanut aikaiseksi, että ensimmäinen viidestä terveyden edistämisen esseestä on loppusilausta vaille valmis. Nyt pitäisi kiriä tahtia, kunhan vain loput kirjat ilmestyisivät hyppysiini lähikuntien kirjastoista. Onneksi (ja harmiksi) seuraava lista oli lähes kolme viikkoa täynnä ykkösvapaita, listan lopussa olevaa kahta päivää lukuunottamatta. Niillä ykkösvapailla taas sitten onkin aikaa istua koneen ääressä ja opiskella. Ei varmaan tänä kesänä tule hirveästi kesästä nautittua...Mutta tämä taisi olla odotettavissakin. Kiva että on töitä ja vielä kivempi saada palkkaa. Ensimmäinen palkka tuleekin tällä viikolla, jipii! Hankintoja onkin listalla jo miljoona.
Farkut: Vaaleaa vai tummaa, pilliä vai suoraa, siinä vasta kysymys.
Tai joku yllättäjä:
(kuvat zalando.fi)
Kesälipokkaat, unelmana Ecco flash, todellisuus voi olla jotain muuta.
Uuteen kotiin jotain kivaa. Vaikka sohva, arkkupöytä ja kastehelmi-tuikkukippoja
Niin, se uusi kotikin olisi kiva. Ostaa tosin emme aikoneet, vaan vuokrata.
Tässä kuussa minulla on ollut ruhtinaallisesti kahden päivän vapaita, mutta enimmäkseen eri aikaan Miehen kanssa, joten ei niitä ole hirveästi osannut hyödyntää, kun en yksin täällä osaa mennä mihinkään tai tehdä mitään ihmeellistä.
Sen verran kuitenkin olen vapailla saanut aikaiseksi, että ensimmäinen viidestä terveyden edistämisen esseestä on loppusilausta vaille valmis. Nyt pitäisi kiriä tahtia, kunhan vain loput kirjat ilmestyisivät hyppysiini lähikuntien kirjastoista. Onneksi (ja harmiksi) seuraava lista oli lähes kolme viikkoa täynnä ykkösvapaita, listan lopussa olevaa kahta päivää lukuunottamatta. Niillä ykkösvapailla taas sitten onkin aikaa istua koneen ääressä ja opiskella. Ei varmaan tänä kesänä tule hirveästi kesästä nautittua...Mutta tämä taisi olla odotettavissakin. Kiva että on töitä ja vielä kivempi saada palkkaa. Ensimmäinen palkka tuleekin tällä viikolla, jipii! Hankintoja onkin listalla jo miljoona.
Farkut: Vaaleaa vai tummaa, pilliä vai suoraa, siinä vasta kysymys.
Tai joku yllättäjä:
(kuvat zalando.fi)Kesälipokkaat, unelmana Ecco flash, todellisuus voi olla jotain muuta.
Uuteen kotiin jotain kivaa. Vaikka sohva, arkkupöytä ja kastehelmi-tuikkukippoja
Niin, se uusi kotikin olisi kiva. Ostaa tosin emme aikoneet, vaan vuokrata.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Toinen viikko työmaalla.
Nyt on Miehen ja hänen veljensä valmistujaisjuhlat juhlittu. Onnistuneet oli, ja syytä oli ollakin, sen verran oli vaivaa nähty... Yksi juhlien hyvä puoli on, että ruokia jää aina yli, ja seuraavankin viikon saa herkutella hyvällä omallatunnolla kun "kyllä nää pitää nyt pois syödä, muuten pilaantuu!"
Aloitin työt maanantaina yksityisessä hoitokodissa ja olen kyllä tykännyt. Vielä on vähän (välillä vähän enemmän) pihalla, ja jotkut asiat jännittää. En ole kuitenkaan mokannut mielestäni mitenkään pahasti, eikä kukaan ole antanut huonoa palautetta. Olen kyllä ihan oikeasti yrittänytkin parhaani ja tehdä vaikutuksen, koska olisihan se ehkä mukava jos syksylläkin saisi vaikka keikkahommia.... Ja jos tuolta saisi suositukset, niin ei niistäkään haittaa olisi.
Toinen työn hyvä puoli on raha. Tässä on kärvistelty reilu kuukausi aika minibudjetilla ja hermo alkaa kohta mennä, kun mitään ylimääräistä ei oikeasti voi ostaa. Mies oli kyllä ihana ja maksoi minulle hiustenleikkuun ennen juhlia, etten ihan harakanpesältä näyttänyt... Innokkaana odotan reilun kahden viikon päässä siintävää palkkapäivää!
Juhlahumun jälkeen alkaa normaali arki, ja se on nyt ihan tervetullutta. Saa vain olla ja nauttia kesästä ja tehdä mukavia juttuja. Ei olla edes piknikille ehditty tänä kesänä...!
Aloitin työt maanantaina yksityisessä hoitokodissa ja olen kyllä tykännyt. Vielä on vähän (välillä vähän enemmän) pihalla, ja jotkut asiat jännittää. En ole kuitenkaan mokannut mielestäni mitenkään pahasti, eikä kukaan ole antanut huonoa palautetta. Olen kyllä ihan oikeasti yrittänytkin parhaani ja tehdä vaikutuksen, koska olisihan se ehkä mukava jos syksylläkin saisi vaikka keikkahommia.... Ja jos tuolta saisi suositukset, niin ei niistäkään haittaa olisi.
Toinen työn hyvä puoli on raha. Tässä on kärvistelty reilu kuukausi aika minibudjetilla ja hermo alkaa kohta mennä, kun mitään ylimääräistä ei oikeasti voi ostaa. Mies oli kyllä ihana ja maksoi minulle hiustenleikkuun ennen juhlia, etten ihan harakanpesältä näyttänyt... Innokkaana odotan reilun kahden viikon päässä siintävää palkkapäivää!
Juhlahumun jälkeen alkaa normaali arki, ja se on nyt ihan tervetullutta. Saa vain olla ja nauttia kesästä ja tehdä mukavia juttuja. Ei olla edes piknikille ehditty tänä kesänä...!
perjantai 31. toukokuuta 2013
Koko kesä anoppilassa
Alkuviikosta armoton pakkaus ja kämpän raivaus ja keskiviikkona neljän jälkeen armas Nissanimme kurvasi täydessä lastissaan anoppilan pihaan. Täällä sitä ollaan, pikkukylässä, jonka asukasmäärä kyllä tuplaantuu kesällä mökkiläisten ansiosta. Jo ensimmäisinä päivinä on huomannut, että täällä ei ole kuolemanhiljaista, mutta silti ihanan rauhallista. Eilenkin kun kävimme miehen kanssa lenkillä, ei tainnut kävellen tulla yhtään ihmistä vastaan, ja autollakin vain muutamia. Aika auvoisaa.
Ensimmäistä kertaa harkitsin lisääväni blogiin itse otettuja kuvia, jos vaikka onnistuisi näistä maisemista saamaan jotain irti. Sellainen moka kyllä kävi, että yhtään varsinaista kameraa ei pakattu mukaan, mutta ehkä iPuhelimellakin pärjää.
Tänään olen lähdössä edustamaan Maailmankauppaa ja viettämään osaltani kansainvälistä reilun kaupan viikkoa. Nissankin muistuttaa ilmastonsa puolesta ihan Rio de Janeiroa, reilun kaupan viikon päätapahtumapaikkaa, ilmastointia kun ei ole...
Ajan muuten ensimmäistä kertaa noin pitkää matkaa (yli 200 km?) yksin. Himppasen jännittää....
Ihanaa viikonloppua itse kullekin!
Ensimmäistä kertaa harkitsin lisääväni blogiin itse otettuja kuvia, jos vaikka onnistuisi näistä maisemista saamaan jotain irti. Sellainen moka kyllä kävi, että yhtään varsinaista kameraa ei pakattu mukaan, mutta ehkä iPuhelimellakin pärjää.
Tänään olen lähdössä edustamaan Maailmankauppaa ja viettämään osaltani kansainvälistä reilun kaupan viikkoa. Nissankin muistuttaa ilmastonsa puolesta ihan Rio de Janeiroa, reilun kaupan viikon päätapahtumapaikkaa, ilmastointia kun ei ole...
Ajan muuten ensimmäistä kertaa noin pitkää matkaa (yli 200 km?) yksin. Himppasen jännittää....
Ihanaa viikonloppua itse kullekin!
perjantai 10. toukokuuta 2013
Motivaatio hukassa
Koulu ei kiinnosta pätkääkään,tällä viikolla viihdyin siellä yhteensä huimat 8 tuntia. Kahden päivän aikana. Ei napostele, kun kesä jo häämöttää ja kurssit alkaa olla lopuillaan ja koulupäiviäkin on niin vähän... Todellisuutta kuitenkin on, että vielä on tekemättä 1 palautettava tehtävä, yksi näyttö ja 4 tenttiä. Että kirjan olisi hyvä eksyä käteen....
Kuitenkin sain jo elämäni ensimmäisen vitosen! Ja se napsahti terveydenhuollon ohjaus- ja palvelujärjestelmät -kurssista. Sehän olikin mielestäni aika turha kurssi, ja arvosana tuli yhden työn perusteella, mutta onpahan kuitenkin. Harmi vain, että arvosana ei tule näkyviin opintorekisteriin vaan sinne tulee kahden kurssin keskiarvo, mikä onkin vain 4, kun yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kirjatentistä tuli 3.
Isi ja Mies lähtivät kahdestaan kaupoille (mm.hakemaan varaosia Nissaniin, jotta se kulkisi taas hetken aikaa...) ja minä jäin kotia ihmettelemään.
Pitäisi jo suunnitella kovaa kyytiä Miehen valmistujaisia, anoppi lykkäsi ilmeisesti vastuun ainakin salaateista ja kaiketi juustokakuistakin minulle... Ihana päästä leipomaan, mutta juhlia varten leipominen tuottaa ihan järjetöntä stressiä,kun olen aina varma, että joku epäonnistuu ja varaan tarpeita kaksin-kolminkertaisen määrän, että voin tehdä uudestaan tarvittaessa :D
Isin lisäksi myös Isin kissa on ihastunut Mieheen. Minua ei enää huomatakaan, vaan Miestä seurataan häntä pystyssä ja *kurrrr* ääntä pitäen, jos tippuisi herkkuja.
Eilen kun miehet puuhasivat auton kimpussa, minä istuttelin kasvihuoneeseen kasveja. Vähän meinasi innostua,kun siellä saa myllätä ja tilaakin on vähän reippaammin kuin ruukkujen kanssa kotona sählätessä. Nyt on muutama rivi porkkanaa ja perunaa ja kaistaleet persiljaa,tilliä,timjamia, basilikaa,salaattia.... Siemenet vaan ovat vanhoja kaapin perukoilta löydettyjä, joten saapa nähdä,itääkö yksikään!
Kuitenkin sain jo elämäni ensimmäisen vitosen! Ja se napsahti terveydenhuollon ohjaus- ja palvelujärjestelmät -kurssista. Sehän olikin mielestäni aika turha kurssi, ja arvosana tuli yhden työn perusteella, mutta onpahan kuitenkin. Harmi vain, että arvosana ei tule näkyviin opintorekisteriin vaan sinne tulee kahden kurssin keskiarvo, mikä onkin vain 4, kun yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kirjatentistä tuli 3.
Isi ja Mies lähtivät kahdestaan kaupoille (mm.hakemaan varaosia Nissaniin, jotta se kulkisi taas hetken aikaa...) ja minä jäin kotia ihmettelemään.
Pitäisi jo suunnitella kovaa kyytiä Miehen valmistujaisia, anoppi lykkäsi ilmeisesti vastuun ainakin salaateista ja kaiketi juustokakuistakin minulle... Ihana päästä leipomaan, mutta juhlia varten leipominen tuottaa ihan järjetöntä stressiä,kun olen aina varma, että joku epäonnistuu ja varaan tarpeita kaksin-kolminkertaisen määrän, että voin tehdä uudestaan tarvittaessa :D
Isin lisäksi myös Isin kissa on ihastunut Mieheen. Minua ei enää huomatakaan, vaan Miestä seurataan häntä pystyssä ja *kurrrr* ääntä pitäen, jos tippuisi herkkuja.
Eilen kun miehet puuhasivat auton kimpussa, minä istuttelin kasvihuoneeseen kasveja. Vähän meinasi innostua,kun siellä saa myllätä ja tilaakin on vähän reippaammin kuin ruukkujen kanssa kotona sählätessä. Nyt on muutama rivi porkkanaa ja perunaa ja kaistaleet persiljaa,tilliä,timjamia, basilikaa,salaattia.... Siemenet vaan ovat vanhoja kaapin perukoilta löydettyjä, joten saapa nähdä,itääkö yksikään!
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Paperinmuotoisia haaveita.
Keväällä iskee tarmo ja halu, vähintään haaveilla. Nyt haaveilu on kohdistunut omaan kämppään, kiitos sunnuntaiaamujen miljoonat kotiohjelmat kuten "Koti Suomessa" tai "Pikakurssi kodinostoon". Menin haaveilussani jopa niin pitkälle, että pyysin pankilta arvion, saataisiinko minkään näköistä lainaa vai ei, sitten kun valmistun sairaanhoitajaksi. Vastaus oli kovin yllätyksetön, mallia "jos on tarpeeksi säännöllisiä tuloja ja mielellään omia säästöjä niin hyvin voitte saada lainaa". Mutta, eivät ainakaan suoraan tyrmänneet. Enkä kyllä ymmärrä tavallaan miksi ei saataisi, kun molemmilla olisi yksi ammatti ja luultavasti opiskelisivat jo seuraavaa (tai Mies on ehkä töissä vaihtoehtoisesti). Pikkuhiljaa säästötilille alkaa kertyä säästöjä, ja on kiva ajatella että se on siellä turvana ja jos ei katastrofia tapahdu, tilin sisällöllä joskus mennään naimisiin tai saadaan asuntolaina.
Totuushan kuitenkin on, ettemme tiedä edes, missä asutaan ensi syksynä. Todennäköisin tilanne on, että asutaan erillään, ja minä täällä missä nytkin, mutta tätä kämppää miulla ei ole varaa pitää yksin, ainakaan ilman töitä. Joten parhaimmillaan kaksi muuttoa tiedossa yhtäaikaa, jippii! Not.
Pääasia kuitenkin että Mies saa jostain töitä, oli se sitten vaikka Inarista. Ja minunkin olisi parempi niitä töitä saada, ja asia stressaa. Varsinkin kun minut irtisanottiin edellisestä työpaikasta laittomasti... Ei sillä että olisin halunnut mennä sinne enää töihin kun haluan omalle alalle, mutta kirpaisihan se silti.
Toinen paperinmuotoinen haave asunnon kauppakirjan lisäksi on yliopisto-paperi. Tällä hetkellä haave on ilmoittautumislomake, myöhemmin se voisi olla maisteripaperi. Pohdin ja mietin yliopistoon menoa kantilta jos toiseltakin. Päädyin siihen,että tämän koulun käyn loppuun, sillä kaksi ammattia = töitä, pääsen näiden papereiden turvin hakemaan koulutusohjelmiin joihin muuten en voisi hakea ja ylipäätään voisin aloittaa aikaisintaan yliopiston syksyllä 2014. jolloin olisin käynyt jo 3 lukukautta, eli ei mitään järkeä vaihtaa siinä vaiheessa.
Onneksi on vaihtoehtoja, jos on tarmoa. Niinpä selailin avoimen yliopiston sivuja kesäopintojen kohdalta ja päätin yrittää kesällä saada aikaiseksi 5 op "terveyden edistämisen teoreettiset perusteet" -kurssin. Jos saisin joka kesä tehtyä tuon 5 op, sehän tekisi jo 20 op ennen kuin valmistun amk:stakaan! Ja se 20 op olisi sitten tulevasta työmäärästä yliopistossa pois. Toki harmittaa, ettei amk tule vastaan ja sisällytä avoimen yliopiston opintoja nykyiseen tutkintooni, mutta ei voi mitään. Ei niistä varmasti haittaakaan ole esim. työnhaussa.
Tänään maalle vapun viettoon ja munkinpaistoon ensimmäistä kertaa kotitaloustuntien jälkeen!
Sunnuntaina Mies palaa kokonaan kotia <3
Totuushan kuitenkin on, ettemme tiedä edes, missä asutaan ensi syksynä. Todennäköisin tilanne on, että asutaan erillään, ja minä täällä missä nytkin, mutta tätä kämppää miulla ei ole varaa pitää yksin, ainakaan ilman töitä. Joten parhaimmillaan kaksi muuttoa tiedossa yhtäaikaa, jippii! Not.
Pääasia kuitenkin että Mies saa jostain töitä, oli se sitten vaikka Inarista. Ja minunkin olisi parempi niitä töitä saada, ja asia stressaa. Varsinkin kun minut irtisanottiin edellisestä työpaikasta laittomasti... Ei sillä että olisin halunnut mennä sinne enää töihin kun haluan omalle alalle, mutta kirpaisihan se silti.
Toinen paperinmuotoinen haave asunnon kauppakirjan lisäksi on yliopisto-paperi. Tällä hetkellä haave on ilmoittautumislomake, myöhemmin se voisi olla maisteripaperi. Pohdin ja mietin yliopistoon menoa kantilta jos toiseltakin. Päädyin siihen,että tämän koulun käyn loppuun, sillä kaksi ammattia = töitä, pääsen näiden papereiden turvin hakemaan koulutusohjelmiin joihin muuten en voisi hakea ja ylipäätään voisin aloittaa aikaisintaan yliopiston syksyllä 2014. jolloin olisin käynyt jo 3 lukukautta, eli ei mitään järkeä vaihtaa siinä vaiheessa.
Onneksi on vaihtoehtoja, jos on tarmoa. Niinpä selailin avoimen yliopiston sivuja kesäopintojen kohdalta ja päätin yrittää kesällä saada aikaiseksi 5 op "terveyden edistämisen teoreettiset perusteet" -kurssin. Jos saisin joka kesä tehtyä tuon 5 op, sehän tekisi jo 20 op ennen kuin valmistun amk:stakaan! Ja se 20 op olisi sitten tulevasta työmäärästä yliopistossa pois. Toki harmittaa, ettei amk tule vastaan ja sisällytä avoimen yliopiston opintoja nykyiseen tutkintooni, mutta ei voi mitään. Ei niistä varmasti haittaakaan ole esim. työnhaussa.
Tänään maalle vapun viettoon ja munkinpaistoon ensimmäistä kertaa kotitaloustuntien jälkeen!
Sunnuntaina Mies palaa kokonaan kotia <3
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Teletappina, eikä edes tappiin asti.
Otsikko viittaa eilisiin haalarikastajaisiin (violetit haalarit toivat väkisin mieleen tiivitaavin...). Melkoisen kaukana oli glamour opiskelijaelämästä kun ensin oli koulua 8-18.30 ja suurinpiirteen niin tiivistä settiä kun voi kuvitella, anatomiaa, sisätauteja jne. Sitten kotiin, äkkiä nuudelit naamariin että ehtii edes jotain syödä, ja sitten lähdin kohti baaria sateisessa kelissä ja tennarit jalassa. Baarissa oltiin yhdeksältä ja ennen puoltayötä kotiin. Sitten toki vielä tein silloin yöllä täksi päiväksi olleet anatomian tehtävät. Meikit naamassa ja vaatteet päällä kaaduin sänkyyn ja tänään koulua sitten 8-16.
Kivan käytännönläheinen koulupäivä kyllä, ensin 4h anatomiaa pienryhmissä. Leikattiin pakastettuja sian silmiä, aika ällöttävää JA jännää. Minä leikkasin, kun muut ryhmän neidit eivät halunneet o/
Sen jälkeen oli hotoa, missä _piti_ olla syöttämistä ja kaikki olivat varanneet eväät matkaan. Noh, sitten yllättäen "aikataulut ei ole ihan pitäneet" ja SAVE- opiskelijat tulivat pitämään tunnin vitaalielintoiminnoista. Kiva kun joskus ne aikataulut pitäisi... Hyvä tunti kuitenkin oli, kuului kommentteja tyyliin: sykettä ei tunnu, verenpainetta ei ole, hengitysääniä ei kuulu, ruumiinlämpö on 31 astetta ja kaikki olivat siitä huolimatta ihan hengissä. Jännä juttu, ehkä me vaan ollaan superhoitajia.
Enää kuukausi koulua ja sitten saiskin jo panikoida uudesta työstä! Sittenhän näkee tuleeko mun hoitajan urasta mitään vai ei...
Kivan käytännönläheinen koulupäivä kyllä, ensin 4h anatomiaa pienryhmissä. Leikattiin pakastettuja sian silmiä, aika ällöttävää JA jännää. Minä leikkasin, kun muut ryhmän neidit eivät halunneet o/
Sen jälkeen oli hotoa, missä _piti_ olla syöttämistä ja kaikki olivat varanneet eväät matkaan. Noh, sitten yllättäen "aikataulut ei ole ihan pitäneet" ja SAVE- opiskelijat tulivat pitämään tunnin vitaalielintoiminnoista. Kiva kun joskus ne aikataulut pitäisi... Hyvä tunti kuitenkin oli, kuului kommentteja tyyliin: sykettä ei tunnu, verenpainetta ei ole, hengitysääniä ei kuulu, ruumiinlämpö on 31 astetta ja kaikki olivat siitä huolimatta ihan hengissä. Jännä juttu, ehkä me vaan ollaan superhoitajia.
Enää kuukausi koulua ja sitten saiskin jo panikoida uudesta työstä! Sittenhän näkee tuleeko mun hoitajan urasta mitään vai ei...
torstai 18. huhtikuuta 2013
Blogihiljaisuus
On hiljaista, kun on niin paljon kaikkea kivempaa tekemistä. Olen kuitenkin tällä välillä mm. suorittanut hyväksytysti elämäni ensimmäiset pistot ihon alle ja lihakseen sekä ihon sisään! Pyörtymättä. Olen myös saanut 4 lääkehoidon tentistä (2 pistettä jäi vitosesta, vähän harmitti!)
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Työkenkiä mä metsästän!
Ensimmäiset on jo sovitettu. Käytiin eilen Miehen kanssa kaupungilla, ja suurinpiirteen mikään muu kuin Sokos ei ollut auki. Sovitin siellä kuitenkin Merrellin niiin kivan värisiä sandaaleja, mutta eihän ne voineet olla mun jalkaan sopivat, kun jalat on eriparia. Harkitsin jo,et oisin vaivihkaa vaihtanut laatikkoon toisen jalan kengäksi 37 ja toisen 38. Oiskohan myyjä huomannut mitään? Seuraavana pysäkkinä on varmaan sitten Eccon liike, lompakkoni kirkuu jo kauhusta.
Nämä siis ne Merrellit, on nimittäi iha mun väriset! Eikä mun mielestä näyttäny ihan niin perus hoitajasandaaleilta kuin monet, varmaan toi ristiinremmitys teki sen fiiliksen. *Niisk*
En kuitenkaan aio luovuttaa, makso ne kengät ihan mitä tahansa, nyt haluan hyvät ja mun näköiset. Piste.
Tänään alkaa anatatomian ja fysiologian 2. kurssi kevyellä neljän tunnin aloitusluennolla. Vakaa aikomus on tällä kertaa lukea myös kirjaa pitkin kurssia, ettei tulisi samaa elämäntuskaa ennen tenttiä kuin viimeeksi.
Nämä siis ne Merrellit, on nimittäi iha mun väriset! Eikä mun mielestä näyttäny ihan niin perus hoitajasandaaleilta kuin monet, varmaan toi ristiinremmitys teki sen fiiliksen. *Niisk*En kuitenkaan aio luovuttaa, makso ne kengät ihan mitä tahansa, nyt haluan hyvät ja mun näköiset. Piste.
Tänään alkaa anatatomian ja fysiologian 2. kurssi kevyellä neljän tunnin aloitusluennolla. Vakaa aikomus on tällä kertaa lukea myös kirjaa pitkin kurssia, ettei tulisi samaa elämäntuskaa ennen tenttiä kuin viimeeksi.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Kuinka paljon hyvää alle kilo voikaan saada aikaan?
Koko internet ja tämä ihana some kuhisee tästä 875 grammaa -facebookryhmästä. Siinähän pienen keskoslapsen isä on tehnyt tutuille tarkoitetusta sivusta koko Suomen kattavan hyväntekeväisyysprojektin ja tällä hetkellä sivusta tykkää yli 81 000 käyttäjää. Ja tänään pitäisi tulla ensimmäinen väliaikatieto keräyksen tuloksista.
Aluksi kun luin tuosta sivustosta jostain, olin vähän skeptinen ja ajattelin että noh, siellä taas ihmiset vain tykkäävät facebook-sivusta kun on surullinen tapaus ja siinä se. Eilen kuitenkin fb-seinälleni ilmestyi kaverin tykkäämänä yksi 875 grammaa -päivityksistä, ja sen luettuani klikkasin ko. sivulle. Se oli positiivinen yllätys.
Yllätys kuinka monet jo sanoivat lahjoittaneensa. Kuinka monet jakoivat kokemuksiaan keskoslapsen vanhemmuudesta - vaikka tapaus olisi kymmenen vuoden takaa, muut käyttäjät iloitsivat siitä, että on päättynyt hyvin. Keskiviikkoisessa päivityksessä sivuston perustaja kertoi jo lähes 70 pienyrittäjän ja 1 isomman lähteneen tekemään hyvää. Jopa ehkä eniten ilahduin siitä, että yrittäjät ovat rahan lisäksi antaneet omaa, henkilökohtaista aikaansa tarjoutumalla antamaan vanhemmille ilmaiseksi mm. kampaajakäyntejä ja kauneushoitoja.
Sivustolle on linkitetty myös muita tempauksia ja tapoja, joiden kautta voi tehdä hyvää, esimerkiksi lelu- ja tumppukeräys Lappeenrantaan. Tämä osoittaa konkreettisesti, että hyvinkin pienillä asioilla on merkitystä. Mieleeni muistui myös Kuopion insinööriopiskelijoiden tempaus, joka ilmeisesti järjestetään tänäkin keväänä. Opiskelijat vaihtavat autoihin kesärenkaita vapaaehtoista maksua vastaan ja tuotoilla ostetaan leluja yms. KYSin lastenosastoille. Kuinka hieno idea! Eikä siihen tarvittu kuin yksi aktiivinen opiskelijaporukka ja vähän aikaa. Sekä tietenkin ihmisiä, jotka eivät itse vaihda renkaitaan tai kurvaa merkkihuoltamolle ostamaan ko. palvelua.
Ehkä tämän ihmiskunnan hyvä tahto ja auttamishalu ei ole vielä täysin kuollut sukupuuttoon. Minä tein opiskelijabudjetistani myös pienen kolikon muotoisen eleen hyvälle asialle. Mutta itselleni tärkeämpää oli se, mitä ajatuksia tuo koko kampanja oikeasti herätti.
Ensinnäkin hetken asiaa pohdittuani tajusin, että kuka tahansa oikeasti voi tehdä hyvää noille keskos- ja muiden erityslaisten vanhemmille. Jos vaikka tutulla on vastaava tilanne, olisiko mahdotonta soittaa ja kysyä, että lähtisikö tuore äiti/isi kahville sairaalan kanttiiniin? Että saisi jotain muutakin ajateltavaa päähänsä edes hetkeksi, kuin sen vauvan joka sinnittelee osastolla. Tai vaikka tarjoutuisi ruokkimaan kissan, ettei vanhemman tarvitse sen takia lähteä käymään kotona. Oikeasti, tuollaisessa tilanteessa voi tehdä ihan mitä tahansa. Niinkin pieni ele, tai vaikka tekstiviesti voi tuoda yllättävän paljon lohtua epätoivoisella hetkellä.
Seuraavaksi nousi tuleva ammattiminä ajatuksiin. Jos joskus työskentelen sairaalassa tai vaikka terveyskeskuksessa terkkarina, mitä minä voisin työni kautta tehdä tällaisten lasten ja vanhempien hyväksi? Siis toki oman työnkuvani lisäksi. Voisinko jotenkin hyödyntää asemaani saadakseni aikaan jotain hyvää? Luultavasti, kunhan vaan saan jonkun hyvän idean ja vaikkapa innokkaita kollegoitakin!
Sitä odotellesssa voin kuitenkin tehdä hyvää yksityisminänä ja vaikka ommella pipon tai peiton jotakuta pientä ihmettä lämmittämään.
Aluksi kun luin tuosta sivustosta jostain, olin vähän skeptinen ja ajattelin että noh, siellä taas ihmiset vain tykkäävät facebook-sivusta kun on surullinen tapaus ja siinä se. Eilen kuitenkin fb-seinälleni ilmestyi kaverin tykkäämänä yksi 875 grammaa -päivityksistä, ja sen luettuani klikkasin ko. sivulle. Se oli positiivinen yllätys.
Yllätys kuinka monet jo sanoivat lahjoittaneensa. Kuinka monet jakoivat kokemuksiaan keskoslapsen vanhemmuudesta - vaikka tapaus olisi kymmenen vuoden takaa, muut käyttäjät iloitsivat siitä, että on päättynyt hyvin. Keskiviikkoisessa päivityksessä sivuston perustaja kertoi jo lähes 70 pienyrittäjän ja 1 isomman lähteneen tekemään hyvää. Jopa ehkä eniten ilahduin siitä, että yrittäjät ovat rahan lisäksi antaneet omaa, henkilökohtaista aikaansa tarjoutumalla antamaan vanhemmille ilmaiseksi mm. kampaajakäyntejä ja kauneushoitoja.
Sivustolle on linkitetty myös muita tempauksia ja tapoja, joiden kautta voi tehdä hyvää, esimerkiksi lelu- ja tumppukeräys Lappeenrantaan. Tämä osoittaa konkreettisesti, että hyvinkin pienillä asioilla on merkitystä. Mieleeni muistui myös Kuopion insinööriopiskelijoiden tempaus, joka ilmeisesti järjestetään tänäkin keväänä. Opiskelijat vaihtavat autoihin kesärenkaita vapaaehtoista maksua vastaan ja tuotoilla ostetaan leluja yms. KYSin lastenosastoille. Kuinka hieno idea! Eikä siihen tarvittu kuin yksi aktiivinen opiskelijaporukka ja vähän aikaa. Sekä tietenkin ihmisiä, jotka eivät itse vaihda renkaitaan tai kurvaa merkkihuoltamolle ostamaan ko. palvelua.
Ehkä tämän ihmiskunnan hyvä tahto ja auttamishalu ei ole vielä täysin kuollut sukupuuttoon. Minä tein opiskelijabudjetistani myös pienen kolikon muotoisen eleen hyvälle asialle. Mutta itselleni tärkeämpää oli se, mitä ajatuksia tuo koko kampanja oikeasti herätti.
Ensinnäkin hetken asiaa pohdittuani tajusin, että kuka tahansa oikeasti voi tehdä hyvää noille keskos- ja muiden erityslaisten vanhemmille. Jos vaikka tutulla on vastaava tilanne, olisiko mahdotonta soittaa ja kysyä, että lähtisikö tuore äiti/isi kahville sairaalan kanttiiniin? Että saisi jotain muutakin ajateltavaa päähänsä edes hetkeksi, kuin sen vauvan joka sinnittelee osastolla. Tai vaikka tarjoutuisi ruokkimaan kissan, ettei vanhemman tarvitse sen takia lähteä käymään kotona. Oikeasti, tuollaisessa tilanteessa voi tehdä ihan mitä tahansa. Niinkin pieni ele, tai vaikka tekstiviesti voi tuoda yllättävän paljon lohtua epätoivoisella hetkellä.
Seuraavaksi nousi tuleva ammattiminä ajatuksiin. Jos joskus työskentelen sairaalassa tai vaikka terveyskeskuksessa terkkarina, mitä minä voisin työni kautta tehdä tällaisten lasten ja vanhempien hyväksi? Siis toki oman työnkuvani lisäksi. Voisinko jotenkin hyödyntää asemaani saadakseni aikaan jotain hyvää? Luultavasti, kunhan vaan saan jonkun hyvän idean ja vaikkapa innokkaita kollegoitakin!
Sitä odotellesssa voin kuitenkin tehdä hyvää yksityisminänä ja vaikka ommella pipon tai peiton jotakuta pientä ihmettä lämmittämään.
torstai 4. huhtikuuta 2013
Kyllä peitto heilui
...kun komea mieshoitaja minua sängyssä pyöritteli männätiistaina! Mukavahan siinä oli olla mallina, kun esiteltiin miten vaihdetaan lakanat, kun potilasta ei voida siirtää sängystä pois.
Simulaatiot ovat siis alkaneet, ja mukavaa vaihtelua luennoille! Pääsee ite tekemään ja kokeilemaan, vaikka onkin (kuten luokkatoverini M totesi) aika valehoitajaolo, kun yrittää jotain tehdä ja ei tuu ku sähläystä...
Tuli kyllä onnistumisen riemuakin, ja se tunne kun olet tehnyt jotain mitä suurin osa ehkä ei ole koskaan tehnyt ja tiedät enemmän. Aika nopeasti se ammattiylpeys nähtävästi kuoriutuu, varsinkin tällaisella alalla missä ymmärtää, että jos ei oikeasti tiedä mitä tekee, voi olla tosi vakavia seurauksia.
Simulaatiot ovat siis alkaneet, ja mukavaa vaihtelua luennoille! Pääsee ite tekemään ja kokeilemaan, vaikka onkin (kuten luokkatoverini M totesi) aika valehoitajaolo, kun yrittää jotain tehdä ja ei tuu ku sähläystä...
Tuli kyllä onnistumisen riemuakin, ja se tunne kun olet tehnyt jotain mitä suurin osa ehkä ei ole koskaan tehnyt ja tiedät enemmän. Aika nopeasti se ammattiylpeys nähtävästi kuoriutuu, varsinkin tällaisella alalla missä ymmärtää, että jos ei oikeasti tiedä mitä tekee, voi olla tosi vakavia seurauksia.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Laatulauantai
Puoli vuotta rajatonta rakkautta takana. Isi kyseli kun sanoin että on meidän puolivuotispäivä että "jatkuuko vielä?" Tuntui hyvältä vastata ilman epäilystäkään että jatkuu.
(pinterest.com)
Puolivuotista juhlitaan leffaillalla kera herkkujen: Haribon karkkeja, itsetehtyä tsatsikia ja dipattavana porkkana- ja kurkkutikkuja ja ruissipsejä!
Jälki-ihmettely:
Minä, joka oikeastaan en tykkää leffojen katselusta lukuunottamatta animaatioita, olen nähnyt ehkä kaksi jollain tapaa tunnettua, hyväksi lueteltavaa "oikeaa" elokuvaa josta pidin. (Tähän kategoriaan ei siis kuulu mitkään Harry Potterit tai Star Warsit mitkä kaikki ovat nähneet (paitsi minä olen nähnyt vain yhden Star Wars -leffan, enkä ole varmaan menettänyt yhtään mitään.)) Mies tykkää katsoa elokuvia, ja on nähnyt niitä ihan hirveästi, ja ei ollut nähnyt kumpaakaan kahdesta elokuvasta mitä ehdotin. Ja ne ovat oikeastaan ainoita kunnon leffoja mitä minä tiedän, olen nähnyt ja joista pidin. Ihan käsittämätöntä. Minä olen aina se joka on että "ei sano mitään" "en tiiä kuka toi näyttelijä on" "ai mikä leffa? en oo kuullutkaan". Tunsin pientä voitonriemua.
(pinterest.com)
Puolivuotista juhlitaan leffaillalla kera herkkujen: Haribon karkkeja, itsetehtyä tsatsikia ja dipattavana porkkana- ja kurkkutikkuja ja ruissipsejä!
Jälki-ihmettely:
Minä, joka oikeastaan en tykkää leffojen katselusta lukuunottamatta animaatioita, olen nähnyt ehkä kaksi jollain tapaa tunnettua, hyväksi lueteltavaa "oikeaa" elokuvaa josta pidin. (Tähän kategoriaan ei siis kuulu mitkään Harry Potterit tai Star Warsit mitkä kaikki ovat nähneet (paitsi minä olen nähnyt vain yhden Star Wars -leffan, enkä ole varmaan menettänyt yhtään mitään.)) Mies tykkää katsoa elokuvia, ja on nähnyt niitä ihan hirveästi, ja ei ollut nähnyt kumpaakaan kahdesta elokuvasta mitä ehdotin. Ja ne ovat oikeastaan ainoita kunnon leffoja mitä minä tiedän, olen nähnyt ja joista pidin. Ihan käsittämätöntä. Minä olen aina se joka on että "ei sano mitään" "en tiiä kuka toi näyttelijä on" "ai mikä leffa? en oo kuullutkaan". Tunsin pientä voitonriemua.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Tavoitellaan täydellisyyttä.
Nimittäin huomisissa ihka ekoissa lääkelaskuissa (Ootan sitä hetkeä kun pääsen käyttämään samassa yhteydessä kotkalaisten ihanaa vimppo -sanaa)
100% oikein tai "ole hyvä ja tule yleisenä tenttipäivänä uusimaan". Pitää oikeasti olla kyllä tosi huolellinen niiden kans, ei yhtää huvittas mennä tekee uusiks.
Oon myös itse todistanut viimeaikoina että lääkkeiden apuaineilla on väliä. Vai selittääkö joku muu sen, että itken joka kerta nykyään kun katson Hurjaa remonttia tai purskahdin itkuun kun totesin, etten ymmärrä mikä on metabolia ja tenttiin on kuitenkin kaksi viikkoa? Toivottavasti pian saan taas napsia oikeanlaisia hormonivalmisteita ja tää kolme kertaa päivässä itkeminen loppuu.
Sen verran kuitenki ryhdistäydyin kun tajusin etten oikeasti osaa, että eilen tein muita kouluhommia alta pois, että olis sitten mahdollisuus oikeasti lukea siihen tenttiin.
Ainiin, täällä en muistanut mainostaa vielä: Mun vauvat kasvaa! Sain kaikki neljä ruukkua salaattia itämään, mitä nyt tapoin niistä jo kaksi ruukullista vahingossa. Mutta kolme voimissaan olevaa, hentoa vaaleanvihreää vartta kurottelee kohti valoa upouusista ikea-ruukuistaan. <3
Mistä johtuen meidän keittiön pöydällä on nykyään useammin multaa kuin ruokaa. Mutta se on sivuseikka.
100% oikein tai "ole hyvä ja tule yleisenä tenttipäivänä uusimaan". Pitää oikeasti olla kyllä tosi huolellinen niiden kans, ei yhtää huvittas mennä tekee uusiks.
Oon myös itse todistanut viimeaikoina että lääkkeiden apuaineilla on väliä. Vai selittääkö joku muu sen, että itken joka kerta nykyään kun katson Hurjaa remonttia tai purskahdin itkuun kun totesin, etten ymmärrä mikä on metabolia ja tenttiin on kuitenkin kaksi viikkoa? Toivottavasti pian saan taas napsia oikeanlaisia hormonivalmisteita ja tää kolme kertaa päivässä itkeminen loppuu.
Sen verran kuitenki ryhdistäydyin kun tajusin etten oikeasti osaa, että eilen tein muita kouluhommia alta pois, että olis sitten mahdollisuus oikeasti lukea siihen tenttiin.
Ainiin, täällä en muistanut mainostaa vielä: Mun vauvat kasvaa! Sain kaikki neljä ruukkua salaattia itämään, mitä nyt tapoin niistä jo kaksi ruukullista vahingossa. Mutta kolme voimissaan olevaa, hentoa vaaleanvihreää vartta kurottelee kohti valoa upouusista ikea-ruukuistaan. <3
Mistä johtuen meidän keittiön pöydällä on nykyään useammin multaa kuin ruokaa. Mutta se on sivuseikka.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Ei kaikki miehet oo rottia.
Jamie Cullum: Love ain't gonna let you down
https://www.youtube.com/watch?v=btRVEfRT458
Niinpä.
Ja vielä viimeiseksi:
"Vaikka hän sanoo, että sua rakastaa,
älä päästä rottaa nakertamaan päätäsi"
Meenpä tästä leipomaan sydämenmuotoisia lettuja.
https://www.youtube.com/watch?v=btRVEfRT458
Niinpä.
Ja vielä viimeiseksi:
"Vaikka hän sanoo, että sua rakastaa,
älä päästä rottaa nakertamaan päätäsi"
Meenpä tästä leipomaan sydämenmuotoisia lettuja.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Onnea on...
...Nähdä ihanaa ystävää pitkästä aikaa! Kuin ei olisikaan ollut erossa, juttu luistaa ja saa kertoa mitä vaan. En muuten muista millon viimeeks oisin höpöttänyt aamukahteen asti <3
Ihanaa myös huomata, miten uusista ystävistä tulee pikkuhiljaa tärkeitä, alkaa kantaa huolta heidänkin asioistaan ja tahtoisi auttaa tavalla tai toisella. Tai vähintään toivottaa tsemppiä, ellei muuta voi.
Ihana kevätaurinko.
Ihanat uudet korkkarit postissa matkalla luokseni:
(kuva nelly.com)
Ihanaa.
Ihanaa myös huomata, miten uusista ystävistä tulee pikkuhiljaa tärkeitä, alkaa kantaa huolta heidänkin asioistaan ja tahtoisi auttaa tavalla tai toisella. Tai vähintään toivottaa tsemppiä, ellei muuta voi.
Ihana kevätaurinko.
Ihanat uudet korkkarit postissa matkalla luokseni:
(kuva nelly.com)
Ihanaa.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Onnellinen nainen
Ällötyspostaus, jotta kenkään muun (Miestä lukuunottamatta) ei tarvitsisi kuunnella tämmöistä.
Olen Onnellinen. Rakastunut. Ihastunut. Ja kaikkea siltä väliltä. Voiko olla vastarakastunut, jos rakkaus ei ole kuitenkaan ilmestynyt ihan vastikään? Vai olenko vain hidas, kun ensihuuma tulee puoli vuotta myöhässä?
Minua ei ole erityisesti lahjottu nyt kukilla, suklaalla (mitä nyt vähän irtokarkeilla), timanteilla tai vaahtokylvyllä. Minulle ei ole vannottu ikuista rakkautta sormuksen kera, eikä kyllä kysytty vaimoksikaan. Mies stressailee tentistä, on kipeänä ja vielä poissa maisemistakin. Ja silti olo on oikeasti kuin vähintään oltaisiin juuri päätetty hääpäivä. Miksi?
Koska voin olla onnellinen siitä mitä on. Ilman kukkia, timantteja tai vaahtokylpyä. Suklaata kyllä onneen tarvitaan.
Englannin tunnilla pelattiin torstaina pareittain kysymyspeliä, ja minun piti kuvailla "ideal husband/wife". Aloin kuvailemaan, ja muutaman lauseen kuluttua huomasin, että kaikki mitä sanoin, löytyy oikeasti Miehestä. Joten vain totesin, että "ideaalinen puoliso on sellainen kuin Mies." (Okei, pieniä juttuja lukuunottamatta. Mutta jos joku lähemmäs pääsee sitä ideaalia... Se on ihme. Enkä sellaista miestä koskaan haluakaan tavata.)
Olen Onnellinen. Rakastunut. Ihastunut. Ja kaikkea siltä väliltä. Voiko olla vastarakastunut, jos rakkaus ei ole kuitenkaan ilmestynyt ihan vastikään? Vai olenko vain hidas, kun ensihuuma tulee puoli vuotta myöhässä?
Minua ei ole erityisesti lahjottu nyt kukilla, suklaalla (mitä nyt vähän irtokarkeilla), timanteilla tai vaahtokylvyllä. Minulle ei ole vannottu ikuista rakkautta sormuksen kera, eikä kyllä kysytty vaimoksikaan. Mies stressailee tentistä, on kipeänä ja vielä poissa maisemistakin. Ja silti olo on oikeasti kuin vähintään oltaisiin juuri päätetty hääpäivä. Miksi?
Koska voin olla onnellinen siitä mitä on. Ilman kukkia, timantteja tai vaahtokylpyä. Suklaata kyllä onneen tarvitaan.
Englannin tunnilla pelattiin torstaina pareittain kysymyspeliä, ja minun piti kuvailla "ideal husband/wife". Aloin kuvailemaan, ja muutaman lauseen kuluttua huomasin, että kaikki mitä sanoin, löytyy oikeasti Miehestä. Joten vain totesin, että "ideaalinen puoliso on sellainen kuin Mies." (Okei, pieniä juttuja lukuunottamatta. Mutta jos joku lähemmäs pääsee sitä ideaalia... Se on ihme. Enkä sellaista miestä koskaan haluakaan tavata.)
Tomera aamu
Melkoisesti tavallisesta poikkeava lauantaiaamu. Ylösnousu 6.30. Aamupalaksi (puolikas) kuppi kahvia ja yksi leipä. Aika vähän siis. Virkkaamista ja Simsiä yhtä aikaa (multitasking!). Lääkelaskuja ennen kello kymmentä. Olivat vielä oikein.
Nyt kello on 10.39, ja olen saanut enemmän aikaiseksi kuin ikinä yleensä kotilauantaisin. Mihin siis päivän käyttäisin? No tietenkin autan kevättä ja istutan yrttejä! Wish me luck!
Feissarimoka -ainesta: Anoppi toi Egyptistä jonkun kippuran, kuivan oloisen kasvin, jonka pitäisi ruveta kukoistamaan kun laittaa ihan vain veteen olemaan. Ongelma oli,ettei meillä ole maljakkoa, joten piti eilen kurvata Ikeaan sellainen ostamaan. Väliaikaratkaisuna kasvi oli isossa juomalasissa.
Mies vaihtoi lasin maljakkoon ja pisti juomalasin tiskialtaan pohjalle, etten varmasti keksi sitä sieltä ottaa ja juoda. Kappas, iski jano, ja en jaksanut ruveta etsimään puhdasta juomalasia (joita olisi ollut ylläolevassa kuivauskaapissa,kuinkas muutenkaan) ja näppärästi nappasin lasin ja täytin vedellä. Siinä vaiheessa kun olin nielaissut ensimmäisen kulauksen, tajusin mikä lasi se on ja syljin loput vedet pois. Mies kysyi heti "et kai vaan juonut siitä lasista mikä oli siellä altaassa?" No totta helvetissä join, olisi varoittanut! Saisi nyt vähän välillä katsoa naisensa perään.
Tässäpä odotellessa, mitä Egyptin ameeboja sitä on tullut nieltyä. Onneksi sentään ihan puhdasta vettä join, enkä sitä missä kasvi oli lillunut....
Nyt kello on 10.39, ja olen saanut enemmän aikaiseksi kuin ikinä yleensä kotilauantaisin. Mihin siis päivän käyttäisin? No tietenkin autan kevättä ja istutan yrttejä! Wish me luck!
Feissarimoka -ainesta: Anoppi toi Egyptistä jonkun kippuran, kuivan oloisen kasvin, jonka pitäisi ruveta kukoistamaan kun laittaa ihan vain veteen olemaan. Ongelma oli,ettei meillä ole maljakkoa, joten piti eilen kurvata Ikeaan sellainen ostamaan. Väliaikaratkaisuna kasvi oli isossa juomalasissa.
Mies vaihtoi lasin maljakkoon ja pisti juomalasin tiskialtaan pohjalle, etten varmasti keksi sitä sieltä ottaa ja juoda. Kappas, iski jano, ja en jaksanut ruveta etsimään puhdasta juomalasia (joita olisi ollut ylläolevassa kuivauskaapissa,kuinkas muutenkaan) ja näppärästi nappasin lasin ja täytin vedellä. Siinä vaiheessa kun olin nielaissut ensimmäisen kulauksen, tajusin mikä lasi se on ja syljin loput vedet pois. Mies kysyi heti "et kai vaan juonut siitä lasista mikä oli siellä altaassa?" No totta helvetissä join, olisi varoittanut! Saisi nyt vähän välillä katsoa naisensa perään.
Tässäpä odotellessa, mitä Egyptin ameeboja sitä on tullut nieltyä. Onneksi sentään ihan puhdasta vettä join, enkä sitä missä kasvi oli lillunut....
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Yhdessä ja erillään
Etäsuhdetta mennyt aika tarkalleen kuukausi. Alku, oikeastaan ensimmäiset 3 päivää olivat vaikeimmat, mutta pieniä juttuja tulee edelleen. En esimerkiksi ole älynnyt tehdä mitään "isompaa" kotona, kuten vaikka siivota, kun ajattelen että kohta mies tulee kotiin, ja voidaan siivota yhdessä. Kahden viikon päästä tajuaa, että eihän se tule kuukauteen kotiin kunnolla käymään, ja pitäisi siivota yksin.
Yksin ollessa on liikaa aikaa miettiä, varsinkin jos ei ole muuten superhektistä koulussa tai muuten. Tulee mietittyä ihan kaikkea, mahdotonta ja mahdollista, ja kun kaikkia ajatuksia ei ehdi tai haluakaan kertoa ja kysyä puhelimessa, alkaa vain arvaamaan, mitä mieltä toinen on tai miten asiat ovat. Ja se on aika vaarallista.
Toisaalta taas oon nauttinut omasta ajasta aika paljonkin, ja varsinkin tenttistressin keskellä oli kiva, kun kukaan ei ollut häiritsemässä eikä valittamassa siitä, etten edes syö kunnollista ruokaa. Jos tämä erillään asuminen jatkuu - tai vakiintuu kesän jälkeenkin, on opeteltava kyllä uudenlainen elämäntyyli. Ja se on kyllä just se mitä kaipaan !
Toinen asia mitä kaipaan, on koti. Jos en missään vaiheessa saa prinsessakämppää täynnä kirahveja ja pöllöjä ja mielellään kissan kanssa, niin... En tiedä mitä. Oon varmaan aika pettynyt. Itseasiassa yksi huonekin riittäisi. Ja se on varmaan sitten lastenhuone. Voi mun tulevia lapsiparkoja. Niiden on vaan pakko tykätä pöllöistä ja kiraveista. Imeytyyköhän sellainen äidinmaidosta? Toivottavasti.
Yksin ollessa on liikaa aikaa miettiä, varsinkin jos ei ole muuten superhektistä koulussa tai muuten. Tulee mietittyä ihan kaikkea, mahdotonta ja mahdollista, ja kun kaikkia ajatuksia ei ehdi tai haluakaan kertoa ja kysyä puhelimessa, alkaa vain arvaamaan, mitä mieltä toinen on tai miten asiat ovat. Ja se on aika vaarallista.
Toisaalta taas oon nauttinut omasta ajasta aika paljonkin, ja varsinkin tenttistressin keskellä oli kiva, kun kukaan ei ollut häiritsemässä eikä valittamassa siitä, etten edes syö kunnollista ruokaa. Jos tämä erillään asuminen jatkuu - tai vakiintuu kesän jälkeenkin, on opeteltava kyllä uudenlainen elämäntyyli. Ja se on kyllä just se mitä kaipaan !
Toinen asia mitä kaipaan, on koti. Jos en missään vaiheessa saa prinsessakämppää täynnä kirahveja ja pöllöjä ja mielellään kissan kanssa, niin... En tiedä mitä. Oon varmaan aika pettynyt. Itseasiassa yksi huonekin riittäisi. Ja se on varmaan sitten lastenhuone. Voi mun tulevia lapsiparkoja. Niiden on vaan pakko tykätä pöllöistä ja kiraveista. Imeytyyköhän sellainen äidinmaidosta? Toivottavasti.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Maito on miesten juoma
Huh, mikä viikko. Vaikka koulussa ei montaa tuntia ole tarvinnut istua, on ainakin tämä martta käynyt ihan ylikierroksilla...ja muutama muukin luokan fb -ryhmän seinästä päätellen.
Torstaina anatomia ykkösen tentti: diastolinen ja systolinen, de- ja repolarisaatio, EKG ja muut ihanuudet, check! Mie niiiin toivon että mänis ees läpi. Vaikka en osannutkaan selittää keuhkotuuletusta.
Tänään kirjatentti aiheena yhteiskunta ja hyvinvointi. Vähäiselle jäi lukeminen, kun luettavana oli kaksi lähes 300 sivun kirjaa, ja toisesta luin 100 ja toisesta ~40 sivua. Onneksi marmatettiin tentin aluksi, miksi näin mielenkiintoinen ja monisyinen aihe on kirjatenttina, ja ex tempore vaihdettiin ryhmätentiksi ! Hyvä ryhmä oli, tekstin laadukkuudesta en ole niin varma, kun 5 naista yrittää samaa paperia hämmentää...
Jos nuo molemmat oisi läpi läpsähtänyt, napsahtaisi pistetilille yhteensä 3 op. Niiden olemassa olevien neljän lisäksi...
Vieläpä kun on molemmat harjoittelupaikat, tänään tiedossa luokan party-ilta ravintolasyöminkien ja baareilun kera, on hyvä kurvata lomalle. Mä oon NIIIN lomalla nyt !
Ps. Otsikko liittyi kirjeeseen, joka oli tänään tipahtanut postiluukusta. Kuoressa luki
Torstaina anatomia ykkösen tentti: diastolinen ja systolinen, de- ja repolarisaatio, EKG ja muut ihanuudet, check! Mie niiiin toivon että mänis ees läpi. Vaikka en osannutkaan selittää keuhkotuuletusta.
Tänään kirjatentti aiheena yhteiskunta ja hyvinvointi. Vähäiselle jäi lukeminen, kun luettavana oli kaksi lähes 300 sivun kirjaa, ja toisesta luin 100 ja toisesta ~40 sivua. Onneksi marmatettiin tentin aluksi, miksi näin mielenkiintoinen ja monisyinen aihe on kirjatenttina, ja ex tempore vaihdettiin ryhmätentiksi ! Hyvä ryhmä oli, tekstin laadukkuudesta en ole niin varma, kun 5 naista yrittää samaa paperia hämmentää...
Jos nuo molemmat oisi läpi läpsähtänyt, napsahtaisi pistetilille yhteensä 3 op. Niiden olemassa olevien neljän lisäksi...
Vieläpä kun on molemmat harjoittelupaikat, tänään tiedossa luokan party-ilta ravintolasyöminkien ja baareilun kera, on hyvä kurvata lomalle. Mä oon NIIIN lomalla nyt !
Ps. Otsikko liittyi kirjeeseen, joka oli tänään tipahtanut postiluukusta. Kuoressa luki
tiistai 26. helmikuuta 2013
Kun lähes mikään ei mene niinkuin pitäisi mennä
Okei, on kyllä aika moni asia mennyt niinkuin piti, eli sain kesätyöpaikan ja ensimmäisen harjoittelupaikan ihanan oloisesta palvelutalosta, ja palkan kuuleminenkin ylensi mieltä - tässähän aletaan kohta olemaan oikeasti töissä! Kun on tottunut aiemmin tekemään vaan jotain mitä vaan saa minipalkalla...
Mutta tämä toinen harjoittelupaikka. Ei, ei niin millään. Se minkä piti olla varma paikka ja helppo nakki, niin kappas, meneekin remonttiin syksyllä, eikä tietoa milloin avataan. Eli on alle viikko aikaa etsiä paniikissa uusi paikka sisätautien harjoittelua varten. Ei ihan niin helppo nakki. Paniikkisähköpostia opettajille, tunteja nettisivujen selailua, josko jobstepistä tai ylipäätään eri kuntien terveyspalveluiden sivuilta löytyisi _jotain_ mistä ottaa kiinni. Ja ei niin mitään. Ainakaan kovin varteenotettavaa.
Jos ongelmana ei ole lähihoitajan tutkinnon ja työkokemuksen puute, ongelmana on sijainti ja kulkeminen tai se, että paikka ei vain sovellu tuohon harjoitteluun, koska ei ole _riittävästi_lääkehoitoa_ tai jotain vastaavaa. Selvä, miksi arvon opettajat sitten sanotte, että yrittäkää mahdollisuuksien mukaan olla samassa paikassa molemmat harjoittelut, jos se vaan käy, ettekä sitten sano, mitkä on ne kriteerit, että paikka käy? Sillä sisätauteja ei ainakaan ole monessa paikassa, mitä suosittelitte, nähtykään. Ja silti ei ole hyvä.
Olen ärsyyntynyt, paniikissa ja opettajista ei varmasti ole kivaa saada panikoivalta opiskelijalta sähköpostia, joka vain epätoivoisesti yrittää saada vastauksia. Mutta. Mielestäni opettajien tehtävä olisi ihan oikeasti neuvoa. Vastata kysymyksiin. Jopa vaikka rauhoitella ja vakuuttaa, että paikka löytyy. En voi olla ensimmäinen opiskelija maailmassa, jolla ei ole harjoittelupaikkaa mietittynä, vaikka hakuaika lähestyy lähestymistään. Voisitteko siis ymmärtää, että ehkä sen takia haluan vastauksia tässä ja nyt, jos perjantaina pitää jo olla oikeasti paikka tiedossa ensi marraskuulle? Ehkä teitäkin stressaisi. Tai sitten olette jo unohtaneet,miltä tuntuu olla juuri aloittanut opiskelija, joka ei ikinä ole työharjoittelussa ollut. Perkele.
Jos nyt jään ilman sitä harjoittelupaikkaa, ja minulle sanotaan etten ole yrittänyt, vaikka olen soitellut, laittanut sähköpostia, etsinyt netistä ja ihan mitä tahansa, niin tämä koulu jää tähän. Ihan oikeasti.
Mutta tämä toinen harjoittelupaikka. Ei, ei niin millään. Se minkä piti olla varma paikka ja helppo nakki, niin kappas, meneekin remonttiin syksyllä, eikä tietoa milloin avataan. Eli on alle viikko aikaa etsiä paniikissa uusi paikka sisätautien harjoittelua varten. Ei ihan niin helppo nakki. Paniikkisähköpostia opettajille, tunteja nettisivujen selailua, josko jobstepistä tai ylipäätään eri kuntien terveyspalveluiden sivuilta löytyisi _jotain_ mistä ottaa kiinni. Ja ei niin mitään. Ainakaan kovin varteenotettavaa.
Jos ongelmana ei ole lähihoitajan tutkinnon ja työkokemuksen puute, ongelmana on sijainti ja kulkeminen tai se, että paikka ei vain sovellu tuohon harjoitteluun, koska ei ole _riittävästi_lääkehoitoa_ tai jotain vastaavaa. Selvä, miksi arvon opettajat sitten sanotte, että yrittäkää mahdollisuuksien mukaan olla samassa paikassa molemmat harjoittelut, jos se vaan käy, ettekä sitten sano, mitkä on ne kriteerit, että paikka käy? Sillä sisätauteja ei ainakaan ole monessa paikassa, mitä suosittelitte, nähtykään. Ja silti ei ole hyvä.
Olen ärsyyntynyt, paniikissa ja opettajista ei varmasti ole kivaa saada panikoivalta opiskelijalta sähköpostia, joka vain epätoivoisesti yrittää saada vastauksia. Mutta. Mielestäni opettajien tehtävä olisi ihan oikeasti neuvoa. Vastata kysymyksiin. Jopa vaikka rauhoitella ja vakuuttaa, että paikka löytyy. En voi olla ensimmäinen opiskelija maailmassa, jolla ei ole harjoittelupaikkaa mietittynä, vaikka hakuaika lähestyy lähestymistään. Voisitteko siis ymmärtää, että ehkä sen takia haluan vastauksia tässä ja nyt, jos perjantaina pitää jo olla oikeasti paikka tiedossa ensi marraskuulle? Ehkä teitäkin stressaisi. Tai sitten olette jo unohtaneet,miltä tuntuu olla juuri aloittanut opiskelija, joka ei ikinä ole työharjoittelussa ollut. Perkele.
Jos nyt jään ilman sitä harjoittelupaikkaa, ja minulle sanotaan etten ole yrittänyt, vaikka olen soitellut, laittanut sähköpostia, etsinyt netistä ja ihan mitä tahansa, niin tämä koulu jää tähän. Ihan oikeasti.
maanantai 18. helmikuuta 2013
New day, new week
Viikot menevät ihan hurjaa vauhtia ja koko ajan tulee uutta tietoa. Uutta ammattitietoa ja -osaamista, mutta myös yleisesti muuta tietoa työelämästä ja sen mahdollisuuksista. Alkaa olla sanomattakin selvää, että meistä halutaan kouluttaa teräksisiä ammattilaisia jotka saadaan äkkiä työelämään.
Tänä aamuna oli Tehy ja sairaanhoitajaliitto -info, ja kerrankin sai olla tyytyväinen että raahautui paikalle tuollaiseen jota voisi pitää turhana (ja aika moni pitikin, paikalla oli meidän ryhmästä neljä (4) opiskelijaa!). Tuli paljon hyödyllistä tietoa työsuhteista, vastuusta työpaikalla ja ylipäätään hoitoalasta.
Me opiskelijat saimme kertoa, minkälaisissa työtehtävissä haluaisimme työskennellä, ja olimme kuulemma erikoinen ryhmä, sillä toiveissa tuli esiin työterveyshuolto (allekirjoittaneen toive), saattohoito ja diabeteshoitajan työ, ja niitä ei edustajan mukaan yleensä mainita. Kyseiset toimet ovat tulevaisuuden työpaikkoja, ja olemme siis edelläkävijöitä tässä suhteessa.
Työnsarkaa riittääkin, sillä edustajan tiedon mukaan näinkin isossa kaupungissa on yksi (1!!!) diabeteshoitaja. Tuntuu uskomattomalta, että tilanne voi olla näin huono kaupungissa, joka minun mielikuvissani on(oli) terveydenhoitoalan edelläkävijäkaupunki. Voi vain miettiä, kuinka monta diabeetikkoa on, ja montako tuo yksi diabeteshoitaja ehtii hoitaa.
Jos tilanne on näin huono muissakin kaupungeissa, tarvitseeko enää ihmetellä, miksi diabetes on niin suuri kansanterveydellinen ongelma? Toki elintapamuutokset ovat aiheuttaneet sen, että kakkostyypin diabetesta on yhä enemmän, mutta ison ongelman siitä tekee ihan se, että ei ole tarpeeksi koulutettua henkilökuntaa heitä hoitamaan ja ennenkaikkea ohjaamaan elintapojen muuttamisessa, jo ennen kun sairaus etenee pahemmaksi.
Pitäisi varmaan lähteä mukaan politiikkaan, jotta saisi asioita muuttumaan.
Tänä aamuna oli Tehy ja sairaanhoitajaliitto -info, ja kerrankin sai olla tyytyväinen että raahautui paikalle tuollaiseen jota voisi pitää turhana (ja aika moni pitikin, paikalla oli meidän ryhmästä neljä (4) opiskelijaa!). Tuli paljon hyödyllistä tietoa työsuhteista, vastuusta työpaikalla ja ylipäätään hoitoalasta.
Me opiskelijat saimme kertoa, minkälaisissa työtehtävissä haluaisimme työskennellä, ja olimme kuulemma erikoinen ryhmä, sillä toiveissa tuli esiin työterveyshuolto (allekirjoittaneen toive), saattohoito ja diabeteshoitajan työ, ja niitä ei edustajan mukaan yleensä mainita. Kyseiset toimet ovat tulevaisuuden työpaikkoja, ja olemme siis edelläkävijöitä tässä suhteessa.
Työnsarkaa riittääkin, sillä edustajan tiedon mukaan näinkin isossa kaupungissa on yksi (1!!!) diabeteshoitaja. Tuntuu uskomattomalta, että tilanne voi olla näin huono kaupungissa, joka minun mielikuvissani on(oli) terveydenhoitoalan edelläkävijäkaupunki. Voi vain miettiä, kuinka monta diabeetikkoa on, ja montako tuo yksi diabeteshoitaja ehtii hoitaa.
Jos tilanne on näin huono muissakin kaupungeissa, tarvitseeko enää ihmetellä, miksi diabetes on niin suuri kansanterveydellinen ongelma? Toki elintapamuutokset ovat aiheuttaneet sen, että kakkostyypin diabetesta on yhä enemmän, mutta ison ongelman siitä tekee ihan se, että ei ole tarpeeksi koulutettua henkilökuntaa heitä hoitamaan ja ennenkaikkea ohjaamaan elintapojen muuttamisessa, jo ennen kun sairaus etenee pahemmaksi.
Pitäisi varmaan lähteä mukaan politiikkaan, jotta saisi asioita muuttumaan.
tiistai 12. helmikuuta 2013
Virallista
Onpas virallinen olo. Välillä, kun ei osaa oikein vieläkään ajatella, että todella on tuolla koulussa ja saattaa joskus jopa valmistuakin alan ammattilaiseksi, muutamat pienet jutut tulee ihan puskista.
Ensimmäinen hämmästys oli, kun postiluukusta kolahti terveydenhoitajaliiton jäsenkortti. Kyllä, muistin kyllä liittyneeni siihen, mutta oli ihan semmoinen olo että "ihanko oikeasti kuulun tähän ja pitäisi työttömyyskassan jäsenyyttäkin miettiä". Ja tuntui muka niin viralliselta ja hienolta, vähän niinkuin kortissa olisi lukenut "AIKUINEN". Ja jälleen on yksi kortti lompakon muoviläpyskäkokoelmassa lisää, niitä nimittäin riittää...
Suorastaan tuntuu siltä, että tuollaiset kortit ja läpyskät ovat ehdottomia yhteiskuntakelpoisen kansalaisen tunnusmerkkejä. Jos ei olekaan lompakossa kuin ehkä pankkikortti ja plussakortti 25-vuotiaana, varmaan pitäisi jo huolestua. Tai sitten ei. Itse olen ainakin onneksi pitänyt siitä huolen,etteivät nämä kulutusjuhlan ja yhteisöllisyyden symbolit pääse loppumaan.
Toinen tuleva terveydenhoitaja - leima otsaan tuli, kun tänään saapui nimineulat harjoitteluita varten. Oikein valkoinen suorakulmainen kyltti, jossa lukee "Terveydenhoitajaopiskelija Henniina". Olen varmasti enemmän vakavasti otettava tuon kyltin kanssa kuin ilman, enkö olekin? Harkitsinkin jo sen kiinnittämistä pipooni, jotta kaikki ohikulkijatkin näkisivät, että "tuossa menee tuleva veronmaksaja ja yhteiskuntamme hyvinvoinnin uranuurtaja". Tai sitten ei.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Korvaako koulu elämänkokemusta uskottavuudessa?
Nollavaimo kirjoitti hyvän postauksen iän näkymisestä ja vanhentumisesta. Yritin kommentoida tekstiä, mutta koska oma ajatukseni karkasi niin kauas alkuperäisestä, päätin tehdä sitten ihan oman jutun tänne (sen jälkeen kun olin yrittänyt kolme kertaa kirjoittaa kommenttia hänelle ja totesin, että ei tästä tule mitään kun menee ihan ohi aiheen).
Itselleni nimittäin nousi tuosta "tytöttelystä" mieleen yksi pohdintani aihe ammatinvalintaani liittyen. Nimittäin se, että korvaako koulu ja tutkinto elämänkokemuksen tuomaa varmuutta työelämässä?
Ai että mitäkö tällä tarkoitan? Sitä, että kun olen tämmöinen pariakymppiä kolkutteleva naisenalku, voinko silti olla uskottava ohjeiden antaja työmaailmassa? Esimerkiksi, jos tulisi (vaikka neuvolaharjoittelussa) tilanne, että yrittäisin neuvoa viidettä lastaan odottavaa äitiä tekemään jotain toisin kuin hän on aiemmin tehnyt, olisiko uskottava, kun olen nuori, eikä minulla ole ensimmäistäkään lasta? Jos minä olisin sen äidin tilanteessa, voisin kuvitella sanovani että "älä tule neuvomaan kun sinulla ei ole kokemusta omista lapsista". Vaikka kuinka olisin alan opiskelija ja asiantuntijan alku, se ei välttämättä auttaisi ainakaan hormonimyrskyissä olevaa äitiä.
Toinen tilanne mitä olen kuvitellut voisi tulla eteen jo paljon aiemmin kuin viimeisenä opiskeluvuonna. Kuvitellaanpa että sairaalaan tulee varttuneempi mies, joka vähän menee viinaan, mutta kuitenkin vielä niin, että esimerkiksi työ ei kärsi, mutta terveys kärsii jo. Menepä siinä sanomaan, että hyvä olisi tuota viinan määrää vähentää. Saattaisi tulla kommentti mallia "tyttö, aina sitä viinaa on juotu, ja niin juodaan vastaisuudessakin".
Opettaako koulu meille tällaisia tilanteita varten jotain sellaista, joka korvaa iän (puutteen) tuomaa epäuskottavuutta? Toivon niin, koska tahtoisin tietenkin olla asiakkaideni silmissä iästäni huolimatta uskottava terveydenhoidon asiantuntija - jo opiskeluaikana.
Viimeinen sana: Totuushan kuitenkin on, että vaikka olisi minkä ikäinen tai miten ammattilainen tahansa, kaikki eivät kuitenkaan usko hyviä neuvoja. Jos uskoisivat, meillä ei olisi elintavoista johtuvia sairauksia varmaan ollenkaan.
Itselleni nimittäin nousi tuosta "tytöttelystä" mieleen yksi pohdintani aihe ammatinvalintaani liittyen. Nimittäin se, että korvaako koulu ja tutkinto elämänkokemuksen tuomaa varmuutta työelämässä?
Ai että mitäkö tällä tarkoitan? Sitä, että kun olen tämmöinen pariakymppiä kolkutteleva naisenalku, voinko silti olla uskottava ohjeiden antaja työmaailmassa? Esimerkiksi, jos tulisi (vaikka neuvolaharjoittelussa) tilanne, että yrittäisin neuvoa viidettä lastaan odottavaa äitiä tekemään jotain toisin kuin hän on aiemmin tehnyt, olisiko uskottava, kun olen nuori, eikä minulla ole ensimmäistäkään lasta? Jos minä olisin sen äidin tilanteessa, voisin kuvitella sanovani että "älä tule neuvomaan kun sinulla ei ole kokemusta omista lapsista". Vaikka kuinka olisin alan opiskelija ja asiantuntijan alku, se ei välttämättä auttaisi ainakaan hormonimyrskyissä olevaa äitiä.
Toinen tilanne mitä olen kuvitellut voisi tulla eteen jo paljon aiemmin kuin viimeisenä opiskeluvuonna. Kuvitellaanpa että sairaalaan tulee varttuneempi mies, joka vähän menee viinaan, mutta kuitenkin vielä niin, että esimerkiksi työ ei kärsi, mutta terveys kärsii jo. Menepä siinä sanomaan, että hyvä olisi tuota viinan määrää vähentää. Saattaisi tulla kommentti mallia "tyttö, aina sitä viinaa on juotu, ja niin juodaan vastaisuudessakin".
Opettaako koulu meille tällaisia tilanteita varten jotain sellaista, joka korvaa iän (puutteen) tuomaa epäuskottavuutta? Toivon niin, koska tahtoisin tietenkin olla asiakkaideni silmissä iästäni huolimatta uskottava terveydenhoidon asiantuntija - jo opiskeluaikana.
Viimeinen sana: Totuushan kuitenkin on, että vaikka olisi minkä ikäinen tai miten ammattilainen tahansa, kaikki eivät kuitenkaan usko hyviä neuvoja. Jos uskoisivat, meillä ei olisi elintavoista johtuvia sairauksia varmaan ollenkaan.
lauantai 9. helmikuuta 2013
Ihka ensimmäinen
Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ole ensimmäinen blogitekstini, mutta ainakin ensimmäinen tässä blogissa! Ihan aluksi voin tunnustaa, että ylätunnisteen kuva on varastettu netistä, joten syytteitä saa esittää, ja toiseksi että se on muutenkin vähän kökkö, kun sutaisin sen paintilla. Mutta tällä mennään!
Olen aloittanut opiskelemaan terveydenhoitajaksi tammikuun alkupuolella, ja siitä syntyi idea lähteä ihan puhtaalta pöydältä ja pistää uusi blogi pystyyn. Elämä nyt oikeastaan muutenkin meni uusiksi kaupungin vaihtuessa ja suunnitelmien muuttuessa. Blogi voi olla hyvä paikka vuodattaa opiskelun tuskaa (ja huippuhetkiä), vaikkei kukaan niitä lukisikaan. Näkee ainakin itse myöhemmin, mitä sitä tulikaan tehtyä...
Päädyin terkkarikouluun aikalailla vahingossa. Valmistuin ylioppilaaksi joulukuussa, ja tarkoitus oli hakea amkiin vain pedatakseni paikkaa, että jos en kevään haussa pääse yliopistoon niin on ainakin joku opiskelupaikka. Mutta kappas, kävikin niin, että pääsin yhdellä (1) pisteellä rajan yli tähän kouluun, en saanut kokoaikaista työtä ja piti miettiä, että mitäs nyt. Niinpä ilmoittauduinkin vastoin alkuperäistä suunnitelmaa läsnäolevaksi, ja nyt istun luennoilla 21 (luku ei tarkistettu) ihanan naisen kanssa. Miten tässä nyt näin kävi?
Ryhmä on ihan totaalisen ihana, on eri ikäisiä, eri kaupungeista, erilaisia taustoja ja työkokemuksia ja se on ihan huisia! Kiva kuulla lähes joka päivä jotain kertomuksia toisten elämästä tai työkokemuksista ja ottaa niistä opikseen.
Esimerkiksi tällä viikolla joku päivä ruokalassa kaksi luokkatoveriani juttelivat lapsista (kummallakin 4 kpl jälkikasvua), ja siitä mitä murheita ne tuovatkaan tullessaan. Toinen äiti sitten totesi toiselle, että "meidän pitää tämä neljä vuotta sitten istua tuon Henniinan vieressä, ettei sille vaan tule vauvakuume". Toinen (paremmin tietävä) totesi, että taitaapa olla jo myöhäistä. Kyllä on omiaan nostamaan vauvakuumetta, kun päivittäin kuulee luokkamme äitien juttelevan keskenään lapsistaan ja itse pohtii mielessään, että mistäs mie nyt puhun, kun ei oo niitä lapsia.
Tämä viikko on ollut varmaan rankin tähän mennessä. Ensimmäiset tentit, hurjan pitkiä päiviä ja nouseva stressi tulevista tenteistä, harjottelupaikkojen varaamisesta sekä tulevasta kesätyöstä - ja siitä, saako edes varmasti töitä.
Onneksi on viikonloppu ja aikaa vähän huilia ja tasoitella ennen seuraavaa - vain kolmen koulupäivän - viikkoa.
Tunnelmallista viikonloppua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)