Kun lähes mikään ei mene niinkuin pitäisi mennä

Okei, on kyllä aika moni asia mennyt niinkuin piti, eli sain kesätyöpaikan ja ensimmäisen harjoittelupaikan ihanan oloisesta palvelutalosta, ja palkan kuuleminenkin ylensi mieltä - tässähän aletaan kohta olemaan oikeasti töissä! Kun on tottunut aiemmin tekemään vaan jotain mitä vaan saa minipalkalla...

Mutta tämä toinen harjoittelupaikka. Ei, ei niin millään. Se minkä piti olla varma paikka ja helppo nakki, niin kappas, meneekin remonttiin syksyllä, eikä tietoa milloin avataan. Eli on alle viikko aikaa etsiä paniikissa uusi paikka sisätautien harjoittelua varten. Ei ihan niin helppo nakki. Paniikkisähköpostia opettajille, tunteja nettisivujen selailua, josko jobstepistä tai ylipäätään eri kuntien terveyspalveluiden sivuilta löytyisi _jotain_ mistä ottaa kiinni. Ja ei niin mitään. Ainakaan kovin varteenotettavaa.

Jos ongelmana ei ole lähihoitajan tutkinnon ja työkokemuksen puute, ongelmana on sijainti ja kulkeminen tai se, että paikka ei vain sovellu tuohon harjoitteluun, koska ei ole _riittävästi_lääkehoitoa_ tai jotain vastaavaa. Selvä, miksi arvon opettajat sitten sanotte, että yrittäkää mahdollisuuksien mukaan olla samassa paikassa molemmat harjoittelut, jos se vaan käy, ettekä sitten sano, mitkä on ne kriteerit, että paikka käy? Sillä sisätauteja ei ainakaan ole monessa paikassa, mitä suosittelitte, nähtykään. Ja silti ei ole hyvä.

Olen ärsyyntynyt, paniikissa ja opettajista ei varmasti ole kivaa saada panikoivalta opiskelijalta sähköpostia, joka vain epätoivoisesti yrittää saada vastauksia. Mutta. Mielestäni opettajien tehtävä olisi ihan oikeasti neuvoa. Vastata kysymyksiin. Jopa vaikka rauhoitella ja vakuuttaa, että paikka löytyy. En voi olla ensimmäinen opiskelija maailmassa, jolla ei ole harjoittelupaikkaa mietittynä, vaikka hakuaika lähestyy lähestymistään. Voisitteko siis ymmärtää, että ehkä sen takia haluan vastauksia tässä ja nyt, jos perjantaina pitää jo olla oikeasti paikka tiedossa ensi marraskuulle? Ehkä teitäkin stressaisi. Tai sitten olette jo unohtaneet,miltä tuntuu olla juuri aloittanut opiskelija, joka ei ikinä ole työharjoittelussa ollut. Perkele.

Jos nyt jään ilman sitä harjoittelupaikkaa, ja minulle sanotaan etten ole yrittänyt, vaikka olen soitellut, laittanut sähköpostia, etsinyt netistä ja ihan mitä tahansa, niin tämä koulu jää tähän. Ihan oikeasti.

New day, new week

Viikot menevät ihan hurjaa vauhtia ja koko ajan tulee uutta tietoa. Uutta ammattitietoa ja -osaamista, mutta myös yleisesti muuta tietoa työelämästä ja sen mahdollisuuksista. Alkaa olla sanomattakin selvää, että meistä halutaan kouluttaa teräksisiä ammattilaisia jotka saadaan äkkiä työelämään.

Tänä aamuna oli Tehy ja sairaanhoitajaliitto -info, ja kerrankin sai olla tyytyväinen että raahautui paikalle tuollaiseen jota voisi pitää turhana (ja aika moni pitikin, paikalla oli meidän ryhmästä neljä (4) opiskelijaa!). Tuli paljon hyödyllistä tietoa työsuhteista, vastuusta työpaikalla ja ylipäätään  hoitoalasta.

Me opiskelijat saimme kertoa, minkälaisissa työtehtävissä haluaisimme työskennellä, ja olimme kuulemma erikoinen ryhmä, sillä toiveissa tuli esiin työterveyshuolto (allekirjoittaneen toive), saattohoito ja diabeteshoitajan työ, ja niitä ei edustajan mukaan yleensä mainita. Kyseiset toimet ovat tulevaisuuden työpaikkoja, ja olemme siis edelläkävijöitä tässä suhteessa.

Työnsarkaa riittääkin, sillä edustajan tiedon mukaan näinkin isossa kaupungissa on yksi (1!!!) diabeteshoitaja. Tuntuu uskomattomalta, että tilanne voi olla näin huono kaupungissa, joka minun mielikuvissani on(oli) terveydenhoitoalan edelläkävijäkaupunki. Voi vain miettiä, kuinka monta diabeetikkoa on, ja montako tuo yksi diabeteshoitaja ehtii hoitaa.

Jos tilanne on näin huono muissakin kaupungeissa, tarvitseeko enää ihmetellä, miksi diabetes on niin suuri kansanterveydellinen ongelma? Toki elintapamuutokset ovat aiheuttaneet sen, että kakkostyypin diabetesta on yhä enemmän, mutta ison ongelman siitä tekee ihan se, että ei ole tarpeeksi koulutettua henkilökuntaa heitä hoitamaan ja ennenkaikkea ohjaamaan elintapojen muuttamisessa, jo ennen kun sairaus etenee pahemmaksi.

Pitäisi varmaan lähteä mukaan politiikkaan, jotta saisi asioita muuttumaan.

Virallista

 Onpas virallinen olo. Välillä, kun ei osaa oikein vieläkään ajatella, että todella on tuolla koulussa ja saattaa joskus jopa valmistuakin alan ammattilaiseksi, muutamat pienet jutut tulee ihan puskista.

Ensimmäinen hämmästys oli, kun postiluukusta kolahti terveydenhoitajaliiton jäsenkortti. Kyllä, muistin kyllä liittyneeni siihen, mutta oli ihan semmoinen olo että "ihanko oikeasti kuulun tähän ja pitäisi työttömyyskassan jäsenyyttäkin miettiä". Ja tuntui muka niin viralliselta ja hienolta, vähän niinkuin kortissa olisi lukenut "AIKUINEN". Ja jälleen on yksi kortti lompakon muoviläpyskäkokoelmassa lisää, niitä nimittäin riittää...

Suorastaan tuntuu siltä, että tuollaiset kortit ja läpyskät ovat ehdottomia yhteiskuntakelpoisen kansalaisen tunnusmerkkejä. Jos ei olekaan lompakossa kuin ehkä pankkikortti ja plussakortti 25-vuotiaana, varmaan pitäisi jo huolestua. Tai sitten ei. Itse olen ainakin onneksi pitänyt siitä huolen,etteivät nämä kulutusjuhlan ja yhteisöllisyyden symbolit pääse loppumaan.

Toinen tuleva terveydenhoitaja - leima otsaan tuli, kun tänään saapui nimineulat harjoitteluita varten. Oikein valkoinen suorakulmainen kyltti, jossa lukee "Terveydenhoitajaopiskelija Henniina". Olen varmasti enemmän vakavasti otettava tuon kyltin kanssa kuin ilman, enkö olekin? Harkitsinkin jo sen kiinnittämistä pipooni, jotta kaikki ohikulkijatkin näkisivät, että "tuossa menee tuleva veronmaksaja ja yhteiskuntamme hyvinvoinnin uranuurtaja". Tai sitten ei.

Korvaako koulu elämänkokemusta uskottavuudessa?

Nollavaimo kirjoitti hyvän postauksen iän näkymisestä ja vanhentumisesta. Yritin kommentoida tekstiä, mutta koska oma ajatukseni karkasi niin kauas alkuperäisestä, päätin tehdä sitten ihan oman jutun tänne (sen jälkeen kun olin yrittänyt kolme kertaa kirjoittaa kommenttia hänelle ja totesin, että ei tästä tule mitään kun menee ihan ohi aiheen).

Itselleni nimittäin nousi tuosta "tytöttelystä" mieleen yksi pohdintani aihe ammatinvalintaani liittyen. Nimittäin se, että korvaako koulu ja tutkinto elämänkokemuksen tuomaa varmuutta työelämässä?

Ai että mitäkö tällä tarkoitan? Sitä, että kun olen tämmöinen pariakymppiä kolkutteleva naisenalku, voinko silti olla uskottava ohjeiden antaja työmaailmassa? Esimerkiksi, jos tulisi (vaikka neuvolaharjoittelussa) tilanne, että yrittäisin neuvoa viidettä lastaan odottavaa äitiä tekemään jotain toisin kuin hän on aiemmin tehnyt, olisiko uskottava, kun olen nuori, eikä minulla ole ensimmäistäkään lasta? Jos minä olisin sen äidin tilanteessa, voisin kuvitella sanovani että "älä tule neuvomaan kun sinulla ei ole kokemusta omista lapsista". Vaikka kuinka olisin alan opiskelija ja asiantuntijan alku, se ei välttämättä auttaisi ainakaan hormonimyrskyissä olevaa äitiä.


Toinen tilanne mitä olen kuvitellut voisi tulla eteen jo paljon aiemmin kuin viimeisenä opiskeluvuonna. Kuvitellaanpa että sairaalaan tulee varttuneempi mies, joka vähän menee viinaan, mutta kuitenkin vielä niin, että esimerkiksi työ ei kärsi, mutta terveys kärsii jo. Menepä siinä sanomaan, että hyvä olisi tuota viinan määrää vähentää. Saattaisi tulla kommentti mallia "tyttö, aina sitä viinaa on juotu, ja niin juodaan vastaisuudessakin". 

Opettaako koulu meille tällaisia tilanteita varten jotain sellaista, joka korvaa iän (puutteen) tuomaa epäuskottavuutta? Toivon niin, koska tahtoisin tietenkin olla asiakkaideni silmissä iästäni huolimatta uskottava terveydenhoidon asiantuntija - jo opiskeluaikana.



Viimeinen sana: Totuushan kuitenkin on, että vaikka olisi minkä ikäinen tai miten ammattilainen tahansa, kaikki eivät kuitenkaan usko hyviä neuvoja. Jos uskoisivat, meillä ei olisi elintavoista johtuvia sairauksia varmaan ollenkaan.

Ihka ensimmäinen

Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ole ensimmäinen blogitekstini, mutta ainakin ensimmäinen tässä blogissa! Ihan aluksi voin tunnustaa, että ylätunnisteen kuva on varastettu netistä, joten syytteitä saa esittää, ja toiseksi että se on muutenkin vähän kökkö, kun sutaisin sen paintilla. Mutta tällä mennään!

Olen aloittanut opiskelemaan terveydenhoitajaksi tammikuun alkupuolella, ja siitä syntyi idea lähteä ihan puhtaalta pöydältä ja pistää uusi blogi pystyyn. Elämä nyt oikeastaan muutenkin meni uusiksi kaupungin vaihtuessa ja suunnitelmien muuttuessa. Blogi voi olla hyvä paikka vuodattaa opiskelun tuskaa (ja huippuhetkiä), vaikkei kukaan niitä lukisikaan. Näkee ainakin itse myöhemmin, mitä sitä tulikaan tehtyä...

Päädyin terkkarikouluun aikalailla vahingossa. Valmistuin ylioppilaaksi joulukuussa, ja tarkoitus oli hakea amkiin vain pedatakseni paikkaa, että jos en kevään haussa pääse yliopistoon niin on ainakin joku opiskelupaikka. Mutta kappas, kävikin niin, että pääsin yhdellä (1) pisteellä rajan yli tähän kouluun, en saanut kokoaikaista työtä ja piti miettiä, että mitäs nyt. Niinpä ilmoittauduinkin vastoin alkuperäistä suunnitelmaa läsnäolevaksi, ja nyt istun luennoilla 21 (luku ei tarkistettu) ihanan naisen kanssa. Miten tässä nyt näin kävi?

Ryhmä on ihan totaalisen ihana, on eri ikäisiä, eri kaupungeista, erilaisia taustoja ja työkokemuksia ja se on ihan huisia! Kiva kuulla lähes joka päivä jotain kertomuksia toisten elämästä tai työkokemuksista ja ottaa niistä opikseen. 

Esimerkiksi tällä viikolla joku päivä ruokalassa kaksi luokkatoveriani juttelivat lapsista (kummallakin 4 kpl jälkikasvua), ja siitä mitä murheita ne tuovatkaan tullessaan. Toinen äiti sitten totesi toiselle, että "meidän pitää tämä neljä vuotta sitten istua tuon Henniinan vieressä, ettei sille vaan tule vauvakuume". Toinen (paremmin tietävä) totesi, että taitaapa olla jo myöhäistä. Kyllä on omiaan nostamaan vauvakuumetta, kun päivittäin kuulee luokkamme äitien juttelevan keskenään lapsistaan ja itse pohtii mielessään, että mistäs mie nyt puhun, kun ei oo niitä lapsia.

Tämä viikko on ollut varmaan rankin tähän mennessä. Ensimmäiset tentit, hurjan pitkiä päiviä ja nouseva stressi tulevista tenteistä, harjottelupaikkojen varaamisesta sekä tulevasta kesätyöstä - ja siitä, saako edes varmasti töitä.

Onneksi on viikonloppu ja aikaa vähän huilia ja tasoitella ennen seuraavaa - vain kolmen koulupäivän - viikkoa. 
      Tunnelmallista viikonloppua!