Paperinmuotoisia haaveita.

Keväällä iskee tarmo ja halu, vähintään haaveilla. Nyt haaveilu on kohdistunut omaan kämppään, kiitos sunnuntaiaamujen miljoonat kotiohjelmat kuten "Koti Suomessa" tai "Pikakurssi kodinostoon". Menin haaveilussani jopa niin pitkälle, että pyysin pankilta arvion, saataisiinko minkään näköistä lainaa vai ei, sitten kun valmistun sairaanhoitajaksi. Vastaus oli kovin yllätyksetön, mallia "jos on tarpeeksi säännöllisiä tuloja ja mielellään omia säästöjä niin hyvin voitte saada lainaa". Mutta, eivät ainakaan suoraan tyrmänneet. Enkä kyllä ymmärrä tavallaan miksi ei saataisi, kun molemmilla olisi yksi ammatti ja luultavasti opiskelisivat jo seuraavaa (tai Mies on ehkä töissä vaihtoehtoisesti). Pikkuhiljaa säästötilille alkaa kertyä säästöjä, ja on kiva ajatella että se on siellä turvana ja jos ei katastrofia tapahdu, tilin sisällöllä joskus mennään naimisiin tai saadaan asuntolaina.

Totuushan kuitenkin on, ettemme tiedä edes, missä asutaan ensi syksynä. Todennäköisin tilanne on, että asutaan erillään, ja minä täällä missä nytkin, mutta tätä kämppää miulla ei ole varaa pitää yksin, ainakaan ilman töitä. Joten parhaimmillaan kaksi muuttoa tiedossa yhtäaikaa, jippii! Not.
Pääasia kuitenkin että Mies saa jostain töitä, oli se sitten vaikka Inarista. Ja minunkin olisi parempi niitä töitä saada, ja asia stressaa. Varsinkin kun minut irtisanottiin edellisestä työpaikasta laittomasti... Ei sillä että olisin halunnut mennä sinne enää töihin kun haluan omalle alalle, mutta kirpaisihan se silti.

Toinen paperinmuotoinen haave asunnon kauppakirjan lisäksi on yliopisto-paperi. Tällä hetkellä haave on ilmoittautumislomake, myöhemmin se voisi olla maisteripaperi. Pohdin ja mietin yliopistoon menoa kantilta jos toiseltakin. Päädyin siihen,että tämän koulun käyn loppuun, sillä kaksi ammattia = töitä, pääsen näiden papereiden turvin hakemaan koulutusohjelmiin joihin muuten en voisi hakea ja ylipäätään voisin aloittaa aikaisintaan yliopiston syksyllä 2014. jolloin olisin käynyt jo 3 lukukautta, eli ei mitään järkeä vaihtaa siinä vaiheessa.

Onneksi on vaihtoehtoja, jos on tarmoa. Niinpä selailin avoimen yliopiston sivuja kesäopintojen kohdalta ja päätin yrittää kesällä saada aikaiseksi 5 op "terveyden edistämisen teoreettiset perusteet" -kurssin. Jos saisin joka kesä tehtyä tuon 5 op, sehän tekisi jo 20 op ennen kuin valmistun amk:stakaan! Ja se 20 op olisi sitten tulevasta työmäärästä yliopistossa pois. Toki harmittaa, ettei amk tule vastaan ja sisällytä avoimen yliopiston opintoja nykyiseen tutkintooni, mutta ei voi mitään. Ei niistä varmasti haittaakaan ole esim. työnhaussa.

Tänään maalle vapun viettoon ja munkinpaistoon ensimmäistä kertaa kotitaloustuntien jälkeen!

Sunnuntaina Mies palaa kokonaan kotia <3

Teletappina, eikä edes tappiin asti.

Otsikko viittaa eilisiin haalarikastajaisiin (violetit haalarit toivat väkisin mieleen tiivitaavin...). Melkoisen kaukana oli glamour opiskelijaelämästä kun ensin oli koulua 8-18.30 ja suurinpiirteen niin tiivistä settiä kun voi kuvitella, anatomiaa, sisätauteja jne. Sitten kotiin, äkkiä nuudelit naamariin että ehtii edes jotain syödä, ja sitten lähdin kohti baaria sateisessa kelissä ja tennarit jalassa. Baarissa oltiin yhdeksältä ja ennen puoltayötä kotiin. Sitten toki vielä tein silloin yöllä täksi päiväksi olleet anatomian tehtävät. Meikit naamassa ja vaatteet päällä kaaduin sänkyyn ja tänään koulua sitten 8-16.

Kivan käytännönläheinen koulupäivä kyllä, ensin 4h anatomiaa pienryhmissä. Leikattiin pakastettuja sian silmiä, aika ällöttävää JA jännää. Minä leikkasin, kun muut ryhmän neidit eivät halunneet o/
Sen jälkeen oli hotoa, missä _piti_ olla syöttämistä ja kaikki olivat varanneet eväät matkaan. Noh, sitten yllättäen "aikataulut ei ole ihan pitäneet" ja SAVE- opiskelijat tulivat pitämään tunnin vitaalielintoiminnoista. Kiva kun joskus ne aikataulut pitäisi... Hyvä tunti kuitenkin oli, kuului kommentteja tyyliin: sykettä ei tunnu, verenpainetta ei ole, hengitysääniä ei kuulu, ruumiinlämpö on 31 astetta ja kaikki olivat siitä huolimatta ihan hengissä. Jännä juttu, ehkä me vaan ollaan superhoitajia.

Enää kuukausi koulua ja sitten saiskin jo panikoida uudesta työstä! Sittenhän näkee tuleeko mun hoitajan urasta mitään vai ei...

Blogihiljaisuus

On hiljaista, kun on niin paljon kaikkea kivempaa tekemistä. Olen kuitenkin tällä välillä mm. suorittanut hyväksytysti elämäni ensimmäiset pistot ihon alle ja lihakseen sekä ihon sisään! Pyörtymättä. Olen myös saanut 4 lääkehoidon tentistä (2 pistettä jäi vitosesta, vähän harmitti!)

Työkenkiä mä metsästän!

Ensimmäiset on jo sovitettu. Käytiin eilen Miehen kanssa kaupungilla, ja suurinpiirteen mikään muu kuin Sokos ei ollut auki. Sovitin siellä kuitenkin Merrellin niiin kivan värisiä sandaaleja, mutta eihän ne voineet olla mun jalkaan sopivat, kun jalat on eriparia. Harkitsin jo,et oisin vaivihkaa vaihtanut laatikkoon toisen jalan kengäksi 37 ja toisen 38. Oiskohan myyjä huomannut mitään? Seuraavana pysäkkinä on varmaan sitten Eccon liike, lompakkoni kirkuu jo kauhusta.

Nämä siis ne Merrellit, on nimittäi iha mun väriset! Eikä mun mielestä näyttäny ihan niin perus hoitajasandaaleilta kuin monet, varmaan toi ristiinremmitys teki sen fiiliksen. *Niisk*

En kuitenkaan aio luovuttaa, makso ne kengät ihan mitä tahansa, nyt haluan hyvät ja mun näköiset. Piste.

Tänään alkaa anatatomian ja fysiologian 2. kurssi kevyellä neljän tunnin aloitusluennolla. Vakaa aikomus on tällä kertaa lukea myös kirjaa pitkin kurssia, ettei tulisi samaa elämäntuskaa ennen tenttiä kuin viimeeksi.

Kuinka paljon hyvää alle kilo voikaan saada aikaan?

Koko internet ja tämä ihana some kuhisee tästä 875 grammaa -facebookryhmästä. Siinähän pienen keskoslapsen isä on tehnyt tutuille tarkoitetusta sivusta koko Suomen kattavan hyväntekeväisyysprojektin ja tällä hetkellä sivusta tykkää yli 81 000 käyttäjää. Ja tänään pitäisi tulla ensimmäinen väliaikatieto keräyksen tuloksista.

Aluksi kun luin tuosta sivustosta jostain, olin vähän skeptinen ja ajattelin että noh, siellä taas ihmiset vain tykkäävät facebook-sivusta kun on surullinen tapaus ja siinä se. Eilen kuitenkin fb-seinälleni ilmestyi kaverin tykkäämänä yksi 875 grammaa -päivityksistä, ja sen luettuani klikkasin ko. sivulle. Se oli positiivinen yllätys.

Yllätys kuinka monet jo sanoivat lahjoittaneensa. Kuinka monet jakoivat kokemuksiaan keskoslapsen vanhemmuudesta - vaikka tapaus olisi kymmenen vuoden takaa, muut käyttäjät iloitsivat siitä, että on päättynyt hyvin. Keskiviikkoisessa päivityksessä sivuston perustaja kertoi jo lähes 70 pienyrittäjän ja 1 isomman lähteneen tekemään hyvää. Jopa ehkä eniten ilahduin siitä, että yrittäjät ovat rahan lisäksi antaneet omaa, henkilökohtaista aikaansa tarjoutumalla antamaan vanhemmille ilmaiseksi mm. kampaajakäyntejä ja kauneushoitoja.

Sivustolle on linkitetty myös muita tempauksia ja tapoja, joiden kautta voi tehdä hyvää, esimerkiksi lelu- ja tumppukeräys Lappeenrantaan. Tämä osoittaa konkreettisesti, että hyvinkin pienillä asioilla on merkitystä. Mieleeni muistui myös Kuopion insinööriopiskelijoiden tempaus, joka ilmeisesti järjestetään tänäkin keväänä. Opiskelijat vaihtavat autoihin kesärenkaita vapaaehtoista maksua vastaan ja tuotoilla ostetaan leluja yms. KYSin lastenosastoille. Kuinka hieno idea! Eikä siihen tarvittu kuin yksi aktiivinen opiskelijaporukka ja vähän aikaa. Sekä tietenkin ihmisiä, jotka eivät itse vaihda renkaitaan tai kurvaa merkkihuoltamolle ostamaan ko. palvelua.

Ehkä tämän ihmiskunnan hyvä tahto ja auttamishalu ei ole vielä täysin kuollut sukupuuttoon. Minä tein opiskelijabudjetistani myös pienen kolikon muotoisen eleen hyvälle asialle. Mutta itselleni tärkeämpää oli se, mitä ajatuksia tuo koko kampanja oikeasti herätti.

Ensinnäkin hetken asiaa pohdittuani tajusin, että kuka tahansa oikeasti voi tehdä hyvää noille keskos- ja muiden erityslaisten vanhemmille. Jos vaikka tutulla on vastaava tilanne, olisiko mahdotonta soittaa ja kysyä, että lähtisikö tuore äiti/isi kahville sairaalan kanttiiniin? Että saisi jotain muutakin ajateltavaa päähänsä edes hetkeksi, kuin sen vauvan joka sinnittelee osastolla. Tai vaikka tarjoutuisi ruokkimaan kissan, ettei vanhemman tarvitse sen takia lähteä käymään kotona. Oikeasti, tuollaisessa tilanteessa voi tehdä ihan mitä tahansa. Niinkin pieni ele, tai vaikka tekstiviesti voi tuoda yllättävän paljon lohtua epätoivoisella hetkellä.

Seuraavaksi nousi tuleva ammattiminä ajatuksiin. Jos joskus työskentelen sairaalassa tai vaikka terveyskeskuksessa terkkarina, mitä minä voisin työni kautta tehdä tällaisten lasten ja vanhempien hyväksi? Siis toki oman työnkuvani lisäksi. Voisinko jotenkin hyödyntää asemaani saadakseni aikaan jotain hyvää? Luultavasti, kunhan vaan saan jonkun hyvän idean ja vaikkapa innokkaita kollegoitakin!

Sitä odotellesssa voin kuitenkin tehdä hyvää yksityisminänä ja vaikka ommella pipon tai peiton jotakuta pientä ihmettä lämmittämään.

Kyllä peitto heilui

...kun komea mieshoitaja minua sängyssä pyöritteli männätiistaina! Mukavahan siinä oli olla mallina, kun esiteltiin miten vaihdetaan lakanat, kun potilasta ei voida siirtää sängystä pois.

Simulaatiot ovat siis alkaneet, ja mukavaa vaihtelua luennoille! Pääsee ite tekemään ja kokeilemaan, vaikka onkin (kuten luokkatoverini M totesi) aika valehoitajaolo, kun yrittää jotain tehdä ja ei tuu ku sähläystä...

Tuli kyllä onnistumisen riemuakin, ja se tunne kun olet tehnyt jotain mitä suurin osa ehkä ei ole koskaan tehnyt ja tiedät enemmän. Aika nopeasti se ammattiylpeys nähtävästi kuoriutuu,  varsinkin tällaisella alalla missä ymmärtää, että jos ei oikeasti tiedä mitä tekee, voi olla tosi vakavia seurauksia.