Olen Onnellinen. Rakastunut. Ihastunut. Ja kaikkea siltä väliltä. Voiko olla vastarakastunut, jos rakkaus ei ole kuitenkaan ilmestynyt ihan vastikään? Vai olenko vain hidas, kun ensihuuma tulee puoli vuotta myöhässä?
Minua ei ole erityisesti lahjottu nyt kukilla, suklaalla (mitä nyt vähän irtokarkeilla), timanteilla tai vaahtokylvyllä. Minulle ei ole vannottu ikuista rakkautta sormuksen kera, eikä kyllä kysytty vaimoksikaan. Mies stressailee tentistä, on kipeänä ja vielä poissa maisemistakin. Ja silti olo on oikeasti kuin vähintään oltaisiin juuri päätetty hääpäivä. Miksi?
Koska voin olla onnellinen siitä mitä on. Ilman kukkia, timantteja tai vaahtokylpyä. Suklaata kyllä onneen tarvitaan.
Englannin tunnilla pelattiin torstaina pareittain kysymyspeliä, ja minun piti kuvailla "ideal husband/wife". Aloin kuvailemaan, ja muutaman lauseen kuluttua huomasin, että kaikki mitä sanoin, löytyy oikeasti Miehestä. Joten vain totesin, että "ideaalinen puoliso on sellainen kuin Mies." (Okei, pieniä juttuja lukuunottamatta. Mutta jos joku lähemmäs pääsee sitä ideaalia... Se on ihme. Enkä sellaista miestä koskaan haluakaan tavata.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti