Koko kesä anoppilassa

Alkuviikosta armoton pakkaus ja kämpän raivaus ja keskiviikkona neljän jälkeen armas Nissanimme kurvasi täydessä lastissaan anoppilan pihaan. Täällä sitä ollaan, pikkukylässä, jonka asukasmäärä kyllä tuplaantuu kesällä mökkiläisten ansiosta. Jo ensimmäisinä päivinä on huomannut, että täällä ei ole kuolemanhiljaista, mutta silti ihanan rauhallista. Eilenkin kun kävimme miehen kanssa lenkillä, ei tainnut kävellen tulla yhtään ihmistä vastaan, ja autollakin vain muutamia. Aika auvoisaa.

Ensimmäistä kertaa harkitsin lisääväni blogiin itse otettuja kuvia, jos vaikka onnistuisi näistä maisemista saamaan jotain irti. Sellainen moka kyllä kävi, että yhtään varsinaista kameraa ei pakattu mukaan, mutta ehkä iPuhelimellakin pärjää.

Tänään olen lähdössä edustamaan Maailmankauppaa ja viettämään osaltani kansainvälistä reilun kaupan viikkoa. Nissankin muistuttaa ilmastonsa puolesta ihan Rio de Janeiroa, reilun kaupan viikon päätapahtumapaikkaa, ilmastointia kun ei ole...

Ajan muuten ensimmäistä kertaa noin pitkää matkaa (yli 200 km?) yksin. Himppasen jännittää....

Ihanaa viikonloppua itse kullekin!

Motivaatio hukassa

Koulu ei kiinnosta pätkääkään,tällä viikolla viihdyin siellä yhteensä huimat 8 tuntia. Kahden päivän aikana. Ei napostele, kun kesä jo häämöttää ja kurssit alkaa olla lopuillaan ja koulupäiviäkin on niin vähän... Todellisuutta kuitenkin on, että vielä on tekemättä 1 palautettava tehtävä, yksi näyttö ja 4 tenttiä. Että kirjan olisi hyvä eksyä käteen....

Kuitenkin sain jo elämäni ensimmäisen vitosen! Ja se napsahti terveydenhuollon ohjaus- ja palvelujärjestelmät -kurssista. Sehän olikin mielestäni aika turha kurssi, ja arvosana tuli yhden työn perusteella, mutta onpahan kuitenkin. Harmi vain, että arvosana ei tule näkyviin opintorekisteriin vaan sinne tulee kahden kurssin keskiarvo, mikä onkin vain 4, kun yhteiskunnan ja hyvinvoinnin kirjatentistä tuli 3.

Isi ja Mies lähtivät kahdestaan kaupoille (mm.hakemaan varaosia Nissaniin, jotta se kulkisi taas hetken aikaa...) ja minä jäin kotia ihmettelemään.

Pitäisi jo suunnitella kovaa kyytiä Miehen valmistujaisia, anoppi lykkäsi ilmeisesti vastuun ainakin salaateista ja kaiketi juustokakuistakin minulle... Ihana päästä leipomaan, mutta juhlia varten leipominen tuottaa ihan järjetöntä stressiä,kun olen aina varma, että joku epäonnistuu ja varaan tarpeita kaksin-kolminkertaisen määrän, että voin tehdä uudestaan tarvittaessa :D

Isin lisäksi myös Isin kissa on ihastunut Mieheen. Minua ei enää huomatakaan, vaan Miestä seurataan häntä pystyssä ja *kurrrr* ääntä pitäen, jos tippuisi herkkuja.

Eilen kun miehet puuhasivat auton kimpussa, minä istuttelin kasvihuoneeseen kasveja. Vähän meinasi innostua,kun siellä saa myllätä ja tilaakin on vähän reippaammin kuin ruukkujen kanssa kotona sählätessä. Nyt on muutama rivi porkkanaa ja perunaa ja kaistaleet persiljaa,tilliä,timjamia, basilikaa,salaattia.... Siemenet vaan ovat vanhoja kaapin perukoilta löydettyjä, joten saapa nähdä,itääkö yksikään!

Paperinmuotoisia haaveita.

Keväällä iskee tarmo ja halu, vähintään haaveilla. Nyt haaveilu on kohdistunut omaan kämppään, kiitos sunnuntaiaamujen miljoonat kotiohjelmat kuten "Koti Suomessa" tai "Pikakurssi kodinostoon". Menin haaveilussani jopa niin pitkälle, että pyysin pankilta arvion, saataisiinko minkään näköistä lainaa vai ei, sitten kun valmistun sairaanhoitajaksi. Vastaus oli kovin yllätyksetön, mallia "jos on tarpeeksi säännöllisiä tuloja ja mielellään omia säästöjä niin hyvin voitte saada lainaa". Mutta, eivät ainakaan suoraan tyrmänneet. Enkä kyllä ymmärrä tavallaan miksi ei saataisi, kun molemmilla olisi yksi ammatti ja luultavasti opiskelisivat jo seuraavaa (tai Mies on ehkä töissä vaihtoehtoisesti). Pikkuhiljaa säästötilille alkaa kertyä säästöjä, ja on kiva ajatella että se on siellä turvana ja jos ei katastrofia tapahdu, tilin sisällöllä joskus mennään naimisiin tai saadaan asuntolaina.

Totuushan kuitenkin on, ettemme tiedä edes, missä asutaan ensi syksynä. Todennäköisin tilanne on, että asutaan erillään, ja minä täällä missä nytkin, mutta tätä kämppää miulla ei ole varaa pitää yksin, ainakaan ilman töitä. Joten parhaimmillaan kaksi muuttoa tiedossa yhtäaikaa, jippii! Not.
Pääasia kuitenkin että Mies saa jostain töitä, oli se sitten vaikka Inarista. Ja minunkin olisi parempi niitä töitä saada, ja asia stressaa. Varsinkin kun minut irtisanottiin edellisestä työpaikasta laittomasti... Ei sillä että olisin halunnut mennä sinne enää töihin kun haluan omalle alalle, mutta kirpaisihan se silti.

Toinen paperinmuotoinen haave asunnon kauppakirjan lisäksi on yliopisto-paperi. Tällä hetkellä haave on ilmoittautumislomake, myöhemmin se voisi olla maisteripaperi. Pohdin ja mietin yliopistoon menoa kantilta jos toiseltakin. Päädyin siihen,että tämän koulun käyn loppuun, sillä kaksi ammattia = töitä, pääsen näiden papereiden turvin hakemaan koulutusohjelmiin joihin muuten en voisi hakea ja ylipäätään voisin aloittaa aikaisintaan yliopiston syksyllä 2014. jolloin olisin käynyt jo 3 lukukautta, eli ei mitään järkeä vaihtaa siinä vaiheessa.

Onneksi on vaihtoehtoja, jos on tarmoa. Niinpä selailin avoimen yliopiston sivuja kesäopintojen kohdalta ja päätin yrittää kesällä saada aikaiseksi 5 op "terveyden edistämisen teoreettiset perusteet" -kurssin. Jos saisin joka kesä tehtyä tuon 5 op, sehän tekisi jo 20 op ennen kuin valmistun amk:stakaan! Ja se 20 op olisi sitten tulevasta työmäärästä yliopistossa pois. Toki harmittaa, ettei amk tule vastaan ja sisällytä avoimen yliopiston opintoja nykyiseen tutkintooni, mutta ei voi mitään. Ei niistä varmasti haittaakaan ole esim. työnhaussa.

Tänään maalle vapun viettoon ja munkinpaistoon ensimmäistä kertaa kotitaloustuntien jälkeen!

Sunnuntaina Mies palaa kokonaan kotia <3

Teletappina, eikä edes tappiin asti.

Otsikko viittaa eilisiin haalarikastajaisiin (violetit haalarit toivat väkisin mieleen tiivitaavin...). Melkoisen kaukana oli glamour opiskelijaelämästä kun ensin oli koulua 8-18.30 ja suurinpiirteen niin tiivistä settiä kun voi kuvitella, anatomiaa, sisätauteja jne. Sitten kotiin, äkkiä nuudelit naamariin että ehtii edes jotain syödä, ja sitten lähdin kohti baaria sateisessa kelissä ja tennarit jalassa. Baarissa oltiin yhdeksältä ja ennen puoltayötä kotiin. Sitten toki vielä tein silloin yöllä täksi päiväksi olleet anatomian tehtävät. Meikit naamassa ja vaatteet päällä kaaduin sänkyyn ja tänään koulua sitten 8-16.

Kivan käytännönläheinen koulupäivä kyllä, ensin 4h anatomiaa pienryhmissä. Leikattiin pakastettuja sian silmiä, aika ällöttävää JA jännää. Minä leikkasin, kun muut ryhmän neidit eivät halunneet o/
Sen jälkeen oli hotoa, missä _piti_ olla syöttämistä ja kaikki olivat varanneet eväät matkaan. Noh, sitten yllättäen "aikataulut ei ole ihan pitäneet" ja SAVE- opiskelijat tulivat pitämään tunnin vitaalielintoiminnoista. Kiva kun joskus ne aikataulut pitäisi... Hyvä tunti kuitenkin oli, kuului kommentteja tyyliin: sykettä ei tunnu, verenpainetta ei ole, hengitysääniä ei kuulu, ruumiinlämpö on 31 astetta ja kaikki olivat siitä huolimatta ihan hengissä. Jännä juttu, ehkä me vaan ollaan superhoitajia.

Enää kuukausi koulua ja sitten saiskin jo panikoida uudesta työstä! Sittenhän näkee tuleeko mun hoitajan urasta mitään vai ei...

Blogihiljaisuus

On hiljaista, kun on niin paljon kaikkea kivempaa tekemistä. Olen kuitenkin tällä välillä mm. suorittanut hyväksytysti elämäni ensimmäiset pistot ihon alle ja lihakseen sekä ihon sisään! Pyörtymättä. Olen myös saanut 4 lääkehoidon tentistä (2 pistettä jäi vitosesta, vähän harmitti!)

Työkenkiä mä metsästän!

Ensimmäiset on jo sovitettu. Käytiin eilen Miehen kanssa kaupungilla, ja suurinpiirteen mikään muu kuin Sokos ei ollut auki. Sovitin siellä kuitenkin Merrellin niiin kivan värisiä sandaaleja, mutta eihän ne voineet olla mun jalkaan sopivat, kun jalat on eriparia. Harkitsin jo,et oisin vaivihkaa vaihtanut laatikkoon toisen jalan kengäksi 37 ja toisen 38. Oiskohan myyjä huomannut mitään? Seuraavana pysäkkinä on varmaan sitten Eccon liike, lompakkoni kirkuu jo kauhusta.

Nämä siis ne Merrellit, on nimittäi iha mun väriset! Eikä mun mielestä näyttäny ihan niin perus hoitajasandaaleilta kuin monet, varmaan toi ristiinremmitys teki sen fiiliksen. *Niisk*

En kuitenkaan aio luovuttaa, makso ne kengät ihan mitä tahansa, nyt haluan hyvät ja mun näköiset. Piste.

Tänään alkaa anatatomian ja fysiologian 2. kurssi kevyellä neljän tunnin aloitusluennolla. Vakaa aikomus on tällä kertaa lukea myös kirjaa pitkin kurssia, ettei tulisi samaa elämäntuskaa ennen tenttiä kuin viimeeksi.

Kuinka paljon hyvää alle kilo voikaan saada aikaan?

Koko internet ja tämä ihana some kuhisee tästä 875 grammaa -facebookryhmästä. Siinähän pienen keskoslapsen isä on tehnyt tutuille tarkoitetusta sivusta koko Suomen kattavan hyväntekeväisyysprojektin ja tällä hetkellä sivusta tykkää yli 81 000 käyttäjää. Ja tänään pitäisi tulla ensimmäinen väliaikatieto keräyksen tuloksista.

Aluksi kun luin tuosta sivustosta jostain, olin vähän skeptinen ja ajattelin että noh, siellä taas ihmiset vain tykkäävät facebook-sivusta kun on surullinen tapaus ja siinä se. Eilen kuitenkin fb-seinälleni ilmestyi kaverin tykkäämänä yksi 875 grammaa -päivityksistä, ja sen luettuani klikkasin ko. sivulle. Se oli positiivinen yllätys.

Yllätys kuinka monet jo sanoivat lahjoittaneensa. Kuinka monet jakoivat kokemuksiaan keskoslapsen vanhemmuudesta - vaikka tapaus olisi kymmenen vuoden takaa, muut käyttäjät iloitsivat siitä, että on päättynyt hyvin. Keskiviikkoisessa päivityksessä sivuston perustaja kertoi jo lähes 70 pienyrittäjän ja 1 isomman lähteneen tekemään hyvää. Jopa ehkä eniten ilahduin siitä, että yrittäjät ovat rahan lisäksi antaneet omaa, henkilökohtaista aikaansa tarjoutumalla antamaan vanhemmille ilmaiseksi mm. kampaajakäyntejä ja kauneushoitoja.

Sivustolle on linkitetty myös muita tempauksia ja tapoja, joiden kautta voi tehdä hyvää, esimerkiksi lelu- ja tumppukeräys Lappeenrantaan. Tämä osoittaa konkreettisesti, että hyvinkin pienillä asioilla on merkitystä. Mieleeni muistui myös Kuopion insinööriopiskelijoiden tempaus, joka ilmeisesti järjestetään tänäkin keväänä. Opiskelijat vaihtavat autoihin kesärenkaita vapaaehtoista maksua vastaan ja tuotoilla ostetaan leluja yms. KYSin lastenosastoille. Kuinka hieno idea! Eikä siihen tarvittu kuin yksi aktiivinen opiskelijaporukka ja vähän aikaa. Sekä tietenkin ihmisiä, jotka eivät itse vaihda renkaitaan tai kurvaa merkkihuoltamolle ostamaan ko. palvelua.

Ehkä tämän ihmiskunnan hyvä tahto ja auttamishalu ei ole vielä täysin kuollut sukupuuttoon. Minä tein opiskelijabudjetistani myös pienen kolikon muotoisen eleen hyvälle asialle. Mutta itselleni tärkeämpää oli se, mitä ajatuksia tuo koko kampanja oikeasti herätti.

Ensinnäkin hetken asiaa pohdittuani tajusin, että kuka tahansa oikeasti voi tehdä hyvää noille keskos- ja muiden erityslaisten vanhemmille. Jos vaikka tutulla on vastaava tilanne, olisiko mahdotonta soittaa ja kysyä, että lähtisikö tuore äiti/isi kahville sairaalan kanttiiniin? Että saisi jotain muutakin ajateltavaa päähänsä edes hetkeksi, kuin sen vauvan joka sinnittelee osastolla. Tai vaikka tarjoutuisi ruokkimaan kissan, ettei vanhemman tarvitse sen takia lähteä käymään kotona. Oikeasti, tuollaisessa tilanteessa voi tehdä ihan mitä tahansa. Niinkin pieni ele, tai vaikka tekstiviesti voi tuoda yllättävän paljon lohtua epätoivoisella hetkellä.

Seuraavaksi nousi tuleva ammattiminä ajatuksiin. Jos joskus työskentelen sairaalassa tai vaikka terveyskeskuksessa terkkarina, mitä minä voisin työni kautta tehdä tällaisten lasten ja vanhempien hyväksi? Siis toki oman työnkuvani lisäksi. Voisinko jotenkin hyödyntää asemaani saadakseni aikaan jotain hyvää? Luultavasti, kunhan vaan saan jonkun hyvän idean ja vaikkapa innokkaita kollegoitakin!

Sitä odotellesssa voin kuitenkin tehdä hyvää yksityisminänä ja vaikka ommella pipon tai peiton jotakuta pientä ihmettä lämmittämään.